Onko totta, että jalkapalloilijan työsopimus on vain pala paperia?

Vuosikymmeniä kestävä seurauskollisuus on harvinainen näky nykyjalkapallossa. Pelin ympärillä liikkuvat rahat ovat niin huimia, että pelaajia on turha syyttää jatkuvasta seurojen vaihtorumbasta.

Välillä siirtomylläkkä menee kuitenkin yli. Useimmiten näin käy, kun kyseessä on tähtimittakaavassakin korkeimman luokan pelaaja. Tänä kesänä tuo pelaaja on ollut Manchester Unitedin Cristiano Ronaldo, jonka mieli tekisi kovasti pukea päälleen Real Madridin valkoinen pelipaita.

Kahden suurseuran nokittelussa ei ole mitään ihmeellistä nykyisin. Molemmat joukkueet vuodattavat vuorotellen medialle toinen toistaan hellyttävämpiä itkuraivareita toisen osapuolen toiminnasta. Tämä on arkea ja se ei yllätä ketään.

Pieleen touhu menee siinä vaiheessa, kun asiaa aletaan kommentoida lajiliittotasolla.

FIFA:n puheenjohtaja Sepp Blatter ei ole koskaan ollut kommenteissaan ja ideoissaan se penaalin terävin kynä. Sveitsiläisen aloitteesta muun muassa vääränlaisesta tuulettamisesta sai varoituksen ja saman miehen ansiosta hallitseva maailmanmestari ei enää ole automaattisesti arvokisoissa puolustamassa mestaruuttaan.

Cristiano Ronaldon tapausta Blatter kommentoi, että jos pelaaja haluaa siirtyä toiseen seuraan, niin se pitäisi hänelle sallia. Sveitsin huru-ukko jatkoi vielä toteamalla nykyjalkapallossa olevan liikaa modernia orjuutta, jossa pelaajia ostetaan jostakin ja sijoitetaan heidät johonkin toiseen paikkaan.

Miljoonia tienaavien ammattilaisten vertaamineen orjuuteen on jo itsessään mauton vitsi. Yhtä käsittämätön on puheenjohtajan kommentti siirtojen sallimisesta, jos pelaaja niin haluaa. Kommentillaan Blatter nakertaa merkittävästi, jo muutenkin huterien, sopimuspapereiden uskottavuutta.

Pelaaja sitoutuu pelaamaan joukkueessa niin kauan kuin hänen allekirjoittamassa sopimuksessa lukee. Mikä tässä on niin vaikeata ymmärtää?

Jalkapalloa pelataan jo nyt liiaksi ökyseurojen sanelemilla ehdoilla. Jos pieniltä seuroilta viedään vielä sopimuksien tuoma turva pois, niin mitä jää jäljelle? Blatterin logiikalla seurojen väliset erot vain venyvät entisestään.

EU-aikana on hoettu kyllästymiseen asti työmarkkinoiden vapaasta liikkumisesta. Eroaminen parin kuukauden irtisanoutumisajalla toimii ehkä tavallisessa työmaailmassa, mutta jalkapallo ei mahdu tuohon lokeroon.

Jalkapallossa on muutenkin jo liikaa pelkästään omaan pussiinsa pelaavia raha-ahneita, joille joukkue ei itsessään merkitse mitään. Seurauskollisuuden kuuluttaminen saattaa kuulostaa ideologiselta haihattelulta, mutta ainakin se on parempi vaihtoehto kuin jalkapallomaailma, joka tanssii muutaman diivailevan tähden pillin mukaan.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja.