Onko vaikeasta luonteesta jalkapalloilijalle pelkästään haittaa?

Muistatteko vielä Alan Smithin?

Ei se mitään, jos ette. Harvapa enää tuntee Newcastlen penkille jämähtänyttä englantilaista pallonpotkijaa.

Toista oli vielä kymmenen vuotta sitten. Tuolloin niin Smith kuin hänen seuransa Leedskin näyttivät olevan matkalla kohti jalkapallomaailman kirkkaimpia valoja.

Sähäkkä hyökkääjä muodosti yhdessä Mark Vidukan kanssa yhden Euroopan pelätyimmistä kärkipareista. 21-vuotias Smith paukutteli Mestareiden liigassa seitsemän maalia, kun Leeds eteni kaudella 2000-01 aina välieriin asti. Mukaan mahtui osumat tarunhohtoisilla Madridin Santiago Bernabeulla ja Rooman olympiastadionilla.

MUTTA OLI myös se toinen puoli.

Leedsin peleissä nähtiin jatkuvasti hässäköitä, joiden keskipisteenä hääri kiukkuinen nuorukainen blondatussa tukassaan. Smith oli paitsi loistava pelaaja, myös räjähdysherkkä ruutitynnyri. Uraa leimasivat ylikovat taklaukset ja lapsellinen suunsoitto.

Puhuttiin vaikeasta luonteesta ja vihanhallintaongelmista. Mestareiden liigakin päättyi Smithin osalta järjettömään ulosajoon Valenciassa.

Silloin Leedsin managerin David O'Learyn mitta täyttyi. Englannin maajoukkuerinkiin murtautunut Smith passitettiin vihanhallintakursseille ja miehen käskettiin aikuistua. Muuten ura olisi kuulemma yhtä alamäkeä.

Mitä sitten tapahtui?

Smith rauhoittui jonkun verran. Hän kiitteli terapiaa ja kertoi kasvaneensa ihmisenä.

Vaan samalla putosivat miehen maalimäärät. Smith pelasi uransa parhaat kaudet kiukkuisena nuorena, eikä sen jälkeen oikein löytänyt itseään pelaajana. Hän valui keskikentälle, kärsi loukkaantumisista ja teki edellisen maalinsa neljä vuotta sitten.

Toki Smith voitti mestaruuksia Manchester Unitedissa, mutta vanha loisto ei enää palannut. Ei myöskään vanha raivo.

KYSYMYS KUULUUKIN, onko vaikeasta luonteesta jalkapallossa ainoastaan haittaa?

Ei välttämättä.

Etenkin maalintekijöiden tärkein yksittäinen ominaisuus on itseluottamus. Tällöin narsismista, itsekkyydestä tai opportunismista voi olla pikemminkin hyötyä.

Esimerkiksi Eric Cantona sanoi uskovansa, että aina kun hänellä on pallo, hän voi järjestää joukkueelleen maalin.

Jo usko antoi Cantonalle paljon. Sen ansiosta ranskalainen vaistosi, himoitsi ja löysi mitä ihmeellisimpiä ratkaisuja maalintekoon. Hän ei mennyt kentälle yrittämään parastaan, vaan tekemään maaleja.

NYT VEDETÄÄN keittiöpsykologiaa isolla kaulimella. Sillä on pakko kysyä, voisiko sama koskea myös Smithiä?

Voisiko olla, että vasta äkkiväärä luonne oli se voima, joka nosti hänen pelinsä korkeammalle tasolle. Ja kun alkukantainen raivo suitsittiin, jäi jäljelle vain tasapaksu potkija ilman sen kummempia vahvuuksia.

En tietenkään tiedä vastausta. Mutta lainaan silti lopuksi yhtä futishistorian raivopäisimmistä miehistä - Roy Keanea.

Jalkapalloilijatko normaaleja? Eivät missään nimessä. Muutenhan he saattaisivat ajatella, että kyse on pelkästään pelistä.

Ehkäpä Smith teki itsetutkiskelunsa aikana tuon, sinällään oikean, havainnon. Ja menetti samalla jotain intohimostaan.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja.