Oodi hiihtämisen ilolle

Tänä talvena Jyväsjärven jäällä hiihtäessä huomio on kiinnittynyt epäolennaisiin asioihin. Esimerkkimietteitä muutamilta hiihtoreissuilta:

”Kas, koiraansa ulkoiluttanut pariskunta on lenkkeillyt luisteluladulla. Jalanjäljistä päätellen mies on solminut jalkaansa Adidaksen lenkkarit, naisella samaa merkkiä. Koiraa ei ole ehditty viedä hädälle ladun vierelle, tästä seurauksena keskellä latua makaa mustanpuhuva muisto.”

”Kas, pilkkijä on yrittänyt narrata kalaa. Ilmeisesti kalaonni ei ole ollut suotuisa, koska keskelle luistelulatua on kairattu yksi reikä, toinen, kolmas ja vielä neljäskin. Kyllä siinä mukavasti tasapaino kehittyy, kun yrittää suksia reikien ohi.”

”Kas, luisteluladulla tulee vastaan juoksija. Onkohan hän eksynyt? Määrätietoisesti etenevä juoksu ei anna siitä viitteitä. Ilmeisesti Jyväsjärveä ympäröivällä rantaraitilla on ollut liian ruuhkaista juoksijalle.”

 

Löysin hiihtämisen ilon uudelleen helmikuussa. Edellisen kerran seisoin monot jalassa koulun hiihtokisoissa 15 vuotta sitten. Vaatekerroksia oli silloin aivan liikaa, pakkanen puri poskia ja pakotti keuhkoja eikä Peltosissa ollut pitoa luistosta puhumattakaan. Kisoissa ei tullut menestystä, mutta poikkeuksellisen paljon sattuneita keskeytyksiä ihmeteltiin. Myöhemmin kuulin, että koulukaverit olivat sahanneet sauvojaan, jotta ne katkeaisivat kesken hiihdon. Kovin janneimmosmaista menoa.

Kun nyt aikuisena astelin urheilukauppaan, myyjä suositteli minulle junioreiden kilpahiihtosuksia. Kokoiseni pienet tiitiäiset, noin 155-senttiset aikuiset naiset, hiihtävät myyjän mukaan usein niillä. Valitettavasti minun kokoani ei enää ollut varastossa, joten tyydyin ”ihan tavallisiin” junioreiden luistelusuksiin. Monoiksi sain pienet, punaiset paholaiset.

Kuten yleensä harrastuksissa, intoa oli aluksi enemmän kuin taitoa. Luisteluhiihto näytti ihailtavan vauhdikkaalta, mutta tekniikka ja tasapaino piti oppia ensin. Muutama mattiheikkismäinen pyllähdys ei intoa kuitenkaan sammuttanut, ja parin kuukauden aikana hiihtokilometrejä ehti kertyä vajaat parisataa.

 

Jyväskylän latuverkosto ja sen kunnossapitäjät sekä latuinfo saavat arvosanaksi kiitettävän. Latuja kunnostetaan riittävän usein, lisäksi kuntotasosta riippuen valinnanvaraa on ruhtinaallisesti verrattuna muihin kaupunkeihin.

Esimerkiksi Muuramen laduilla nousua ja laskua on sopivassa suhteessa. Muuramen kymmenen kilometrin lenkistä tuli oma henkilökohtainen suosikkini, sillä siellä tein elämäni ensimmäisen ohituksen ylämäessä. Keljonkangas yllätti rankkuudellaan, ja Ladun majalle osuin aina ruuhka-aikaan. Laajavuoren ladut jäivät suosiolla odottamaan ensi vuotta (ja kunnon kohoamista).

Jyväsjärven ja Palokkajärven luisteluladuilla tunteet kuumentuivat latujen tallaajien takia. Kun tuima katse ei tehonnut vastaantulijaan, välillä piti karjaista marjomatikaismaisesti. Hiihtokausi on valitettavan lyhyt, vain kolmesta neljään kuukautta.

 

Mikseivät kävelijät voi pyhittää latuja hiihtäjille? Kokemukseni mukaan perinteisen latuja kyllä kunnioitetaan eikä niitä tallota, mutta luisteluladussa tuntuu olevan jotain kiehtovan kiellettyä. Jos kävely luistelu-uralla olisi sallittua, se olisi varmasti jo hiekotettu liukastumisten ehkäisemiseksi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.