Oodi mäkiselle kotiseudulleni

Olen muuttanut aikuisiällä tasan kaksi kertaa. Intin jälkeen äidin helmoista tyttöystävän kanssa kerrostalokaksioon ja sieltä aikanaan omakotitaloon. Tyttöystävä päivittyi matkan varrella vaimoksi. Nykyisessä kotikartanossa on viihdytty jo yli 12 vuotta.

Moni tuttu on samassa ajassa pakannut tavaransa ja roijannut ne uuteen paikkaan lukemattomia kertoja. Säälin heitä vilpittömästi.

Ellei satu olemaan patja lattialla ja kamat Alkon muovikassissa -tyyppinen askeetikko, on residenssin vaihtaminen yhtä tuskaa. Toivon vilpittömästi, että pystyn asumaan nykyisessä osoitteessa siihen saakka, kunnes roudauksen kohde olen minä itse.

Jos muuttokertojen määrä on kohdallani vähäinen, niin samaa voi sanoa myös reviiristä. Lapsuuteni vietin kahdeksanvuotiaasta Jyväskylän Keljonkankaalla, josta muutin nuorena aikuisena kaupungin keskustaan.

Yhdeksän cityvuoden jälkeen unelmien tilukset löytyivät vain muutaman kilometrin päästä lapsuudenkodista. Kovin on ollut elämänpiiri Jyvässeudulla maantieteellisesti suppea, täytyy myöntää.

Kun äitee aikanaan ilmoitti, että muutamme synnyinkaupungistani Mikkelistä Jyväskylään, kuulin uuden asuintaajaman nimen väärin.

Väitin kivenkovaan mikkeliläiskavereille, että asun kohta Keljunkankaalla. Oota piti sovitella useamman kerran kohdalleen vielä Jyväskylässäkin, ennen kuin kelju muuttui lopulta suussa keljoksi. Mikä ihmeen keljo, vieläkin pitää ihmetellä.

Ja siihen nähden, miten nihkeää sopeutumiseni uuteen ympäristöön aluksi oli, niin väärinkuultu paikannimi olisi ollut mitä sopivin.

Joku kosmopoliittisempi pitää varmasti kaltaisiani paikoilleen jämähtäneinä. Pitäköön. Minä viihdyn täällä. Olen aina viihtynyt. Nämä mäkiset seudut ovat tulleet osaksi sielunmaisemaani. Pitkällisestä paikallistuntemuksesta on ihan konkreettista hyötyä ammatissanikin.

Parikymmentä vuotta sitten kaihersi tosin hetken aikaa kovasti, kun moni ystävä ja entinen luokkakaveri muutti Helsinkiin. Onneksi en lähtenyt perässä. Pääkaupunkiseudulla on mukava käydä aina silloin tällöin hummaamassa, mutta ei ruuhka-Suomesta vakituiseksi asuinpaikaksi ole.

Paljon olisi Jyvässeudulla toki korjattavaa, välillä olisi jopa kirveelle töitä ja navetan takana tilaa.

Josta tulikin mieleeni edellisessä kolumnissa käsittelemäni Jyväskylän poliisiaseman lupien hakemisen neuvostoliittomaisuus.

Marisin, kuinka muuramelainen lankoni joutui äskettäin kiireen takia matkustamaan Jämsän poliisiasemalle täyttämään passihakemusta, koska Jyväskylään ajan toimenpiteelle sai yli kolmen viikon päähän. Ja vain verkon kautta.

Kerrottakoon, että viive on edelleen sama. Huomasin kauhukseni, että omakin passi oli mennyt vanhaksi ja maasta pitäisi päästä hetkeksi pois vajaan kuukauden päästä.

Ensimmäinen vapaa kolo Jyväskylään löytyi lähtöä edeltävälle päivälle. Hakemuksen jättämisestä kuluu noin viikko, ennen kuin uusi matkustusasiakirja saapuu noudettavaksi R-kioskille. Ärräpäitä nykysysteemi kyllä irrottaakin.

Joten: Jämsä, täältä tullaan. Tuleepahan maakunta taas vähän tutummaksi.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.