Oppilashuolto ei arjessa toimi

Torstaina suomalaisia järkytti jälleen koulussa tapahtunut väkivallanteko. 16-vuotias nuorukainen puukotti oululaisessa ammattikoulussa kolmea oppilasta ja yhtä nuorta vahtimestaria niin, että kaikki uhrit loukkaantuivat vakavasti.

Sama poika oli jo yläkoulussa kirjoittanut nettiviestin, jossa uhkasi tappaa koko koulun, jos hänellä olisi ase. Uhkaus tuli poliisin tietoon. Kuulustelussa olivat mukana sekä poika että vanhemmat. Poika ilmoitti katuvansa tekoaan, joten asia jäi lastensuojeluilmoituksen tekemiseen.

Julkisuudessa on kauhisteltu muun muassa sitä, ettei tieto kulkenut poliisilta kaupungin turvallisuusjohtamisen ryhmälle tai edes pojan silloisen koulun rehtorille. Viranomaisten toimien asianmukaisuus lastensuojeluilmoituksen jälkeen onkin syytä penkoa pohjamutia myöten, mutta ei vain syyllisten etsimiseksi vaan epäkohtien korjaamiseksi.

Väistämättä tulee mieleen, että me suomalaiset olemme kyllä hyviä kirjaamaan asioita ylös ja täyttämään lain muodolliset vaatimukset, mutta perin huonoja kantamaan todellista vastuuta lähimmäisistämme.

Liian monen nuoren hätähuuto jää tunnistamatta tai hukkuu byrokratian rattaisiin. Aivan liian usein apua tarjotaan vain virka-aikaan ja heille, jotka osaavat sitä sinnikkäästi vaatia. Ihmisen hätää hoidetaan vain pieninä palasina, jolloin kenelläkään ei ole kuvaa palapelistä kokonaisuutena.

Usein tuntuu, että tietosuoja on ainoa turva, joka toimii. Voitaisiinko esimerkiksi mielenterveysongelmista kärsiviä nuoria auttaa tehokkaammin, jos heitä koskevat olennaiset tiedot välittyisivät herkemmin nuoria kohtaavien eri alojen ammattilaisten välillä? Vaitiolovelvollisuus ei saa johtaa piittaamattomuuteen, heikkojen hätäsignaalien hukkaamiseen.

Koulut ja poliisi velvoitettiin tiivistämään yhteistyötään Jokelan ja Kauhajoen koulusurmien jälkeen. Helsingissä on saatu hyviä kokemuksia moniammatillisesta työryhmästä, joka tunnistaa riskinuoria ja ohjaa heitä nopeasti saamaan oikeaa apua. Hallitusohjelmaan on kirjattu tavoite, että vastaava malli jalkautuisi ensi vuonna kaikkialle Suomeen.

Eduskunta käsittelee tänä syksynä uutta oppilashuoltolakia, jonka pitäisi muun muassa velvoittaa ammattikoulut ja lukiot järjestämään psykologin ja kuraattorin palveluja. Tätäkin uudistusta on valmisteltu jo kymmenkunta vuotta, eivätkä edes oikeuskanslerin monet huomautukset ole pistäneet vauhtia valmisteluun. Talousahdingossa painiskelevat kunnat tuskin uusia virkoja perustavat, vaikka laki sitä vaatisikin.

Entä jos alettaisiin toimia heti, tässä ja nyt? Varhainen nuoren hätään tarttuminen ilman keinotekoisia ammattikuntarajoja on tavoite, jota on helppo kannattaa – periaatteessa. Käytännössä niin sosiaalityöntekijät, opettajat, viranomaiset kuin terveydenhoidon ammattilaisetkin painiskelevat kukin omien kustannussäästöjensä kanssa ja usein inhimillisten voimien rajoilla. Pallo heitetään toiselle pelaajalle silloinkin, kun siitä pitäisi ottaa itse koppi.

Liian vähän on kuunneltu oppilashuollon todellisia asiantuntijoita – lapsia ja nuoria. Nyt olisi korkea aika kysyä, millaista apua he arkeensa kaipaavat.