Oravia ihollani

Elokuvan ystävät tietävät, että jutun otsikko on kopioitu ihanasta ja aistillisesta meksikolaisesta elokuvasta Suklaata ihollani.

Mutta toisin kuin meksikolainen perinnetarina uskomuksineen, minun tarinani on tuore ja totta, mutta inhoaistillinen.

HERÄSIN JOKUNEN viikko sitten outoon ääneen: kuin joku olisi heti alakerran takkahuoneen paneeliseinän takana rouskutellut äänekkäästi jotain kovaa.

Hiivin kohti ääntä, ja siellähän se. Oravan vaalea perä heilui ikkunan ulkopuolella seinän ja verholaudoituksen välisessä kolossa. Ja lastut vain lentelivät.

Perhana, ajattelin, se syö meidän seinää! Nyt tälle on tultava loppu. Keinolla tai toisella. Näin läheiseen ihokontaktiin en oravan kanssa pysty.

TIEDÄN, ETTEI nykyisin saisi ajatella kamalia ja vihaisia mistään - varsinkaan eläimistä.

Oravistakin on tullut kuulun Kinder-kurren takia lellitty laji, jolla ajatellaan olevan inhimillisiä taipumuksia valita Siwasta tiettyjä suklaamunia syödäkseen. Ja tietoisia taipumuksia kuljetella munan sisällä olevia pienoisleluja jonnekin leikkimistä varten.

Mutta ei se näin ole. Oravat, hiiret, rotat, harakat ja kaikki lähieläimemme toimivat vielä oman eläimellisen pakkonsa mukaan. Ne ilmestyvät paikkoihin, joissa on ruokaa. Ja jos purtavaa riittää, "ravintolan" lähelle laitetaan koti.

Sitten seuraa se tavallinen tarina: lisäännytään, leimaudutaan ja pysytään seudulla, kunnes sapuska loppuu. Vasta sitten lähdetään katsastelemaan uutta paikkaa, josta löytyisi ruokaa.

ORAVA ON HIENON muotoinen ja kaunis eläin. Se hyppii upeasti, ja muutkin touhut tarjoavat kiinnostavaa seurattavaa. Mutta nyt elinpiirimme alkavat mennä liian tiiviisti ristiin ja roolit sekaisin.

Pari kuukautta sitten aloitimme ekologisen puolustustaistelun. Ruokaa meillä ei oraville tarjota. Edelleen katkoimme oksia pihavaahterasta. Yritimme sillä estää oravan helpon kulun ja asettumisen asuntomme yläpohjaan. No, yläkerran väki sattui paikalle, tsätsätti meille ja jatkoi pesänrakennustaan.

Entä minä? Sähisen kotini järsijälle takaisin melkein jatkuvasti häneen törmätessäni tunnetilassa, johon kuuluu - tunnustan - inhoa.

Kuka auttaisi minua? Millä ihmeen keinolla saisin etäisyyttä tähän eläimeen? Vai onko kaupunkiluonnon kehityksen laki se, että aikojen saatossa urbaanien ihmisten vanhenevien talojen on määrä muuttua oravanpesiksi - tai kuten meidän tapauksessamme, oravahotelliksi?

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen uutistoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.