Ovatko pahiksetkin ihmisiä?

Nimimerkki Mies kirjoitti pahoinpitelevänsä tyttöystäväänsä (HS 30.6.). Kirjoittaja ei pyydä empatia, vaan toivoo, että pahoinpitelijät nähtäisiin ”muunakin kuin persoonattomana pahana, joka hallitsemattoman luonnonvoiman lailla vyöryy uhrinsa yli.”

Mies avaa silmiä. Mustavalkoisuus on helpompaa kuin harmaan sävyjen näkeminen.

Nelivuotias leikkii hyviksiä ja pahiksi ja kysyy: Hyvikset ovat ihmisiä, mutta mitä ne pahikset ovat?

Poliisi ja rosvo -leikissä lapsi pysähtyy miettimään, ovatko rosvotkin olleet joskus lapsia? Syntyykö joku valmiiksi rosvoksi? Mutta eihän kenenkään toiveammatti voi olla rosvo? Mietin, kuinka lapselle selittää sellaista, mitä aikuisetkaan eivät tahdo muistaa.

Pahiksen rooliin joutuneetkin ovat ihmisiä. Ja luultavasti moni rosvoistakin haaveili lapsena poliisin ammatista. No mikseivät ne sitten ruvenneet poliiseiksi, poika kysyy. Niin, miksi ei?

Elämässä kaikki ei ole kiinni rupeamisesta. Moni asia voi mennä pieleen, omasta syystä tai siitä riippumatta.

Mies kirjoittaa: ”Tosiasia kuitenkin on, että ihmistä pahoinpitelee ihminen. Viha ja paha on meissä kaikissa. Sen toteaminen on häpeällistä, eikä häpeä auta käsittelemään itsessään olevaa vihaa. Häpeävä ihminen piilottaa vihansa entistä syvemmälle onnellisen parisuhteen kulissien taakse. Alati kasvava viha tuhoaa kaiken hyvän. Jos vihaan ei puututa, se vain lisääntyy.”

Miehen kirjoitus on kirvoittanut kommentteja. Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja, psykoterapeutti Heli Vaaranen painottaa, että väkivalta on aina rikos. ”Se ei ole mielipidekysymys”, hän sanoo (IS:n verkkolehti 1.7.)

Vaaranen on oikeassa siinä, että väkivalta ei ole hyväksyttävää. Silti hänen reaktionsa tukee negatiivista kierrettä. Voimakas tuomitseminen lisää häpeää ja estää siten asioista puhumista ja niihin puuttumista. Siinä yhtälössä kukaan ei voita.

Joskus väkivallan kierrettä ei voi katkaista eikä sen arpia parantaa. Osa perheväkivallan uhreista ja tekijöistä haluaa kuitenkin varmasti ratkaista tilanteen ja jatkaa yhdessä. Annetaanhan Suomessa mahdollisuus siihenkin? Meissä ihmisissä kun ei ole koodia, joka erottaisi perinpohjin pahat perinpohjin hyvistä.

Miehen mukaan ”miehille, jotka tiedostavat omat heikkoutensa, on tarjottava välineitä itsensä auttamiseen, sillä avun hakemisen kynnys on korkea.” Voisiko sitä paremmin sanoa?

Pääkaupungin turvakoti ry:n toiminnanjohtaja Karola Grönlund kommentoi miehen kirjoitusta toisesta näkökulmasta: ”Aggressiivisen ja väkivaltaisen käyttäytymisen hallintaan on saatavilla apua. Väkivaltaisesta käyttäytymisestä voi oppia pois (HS 1.7.).”

Tiedän, että jo tarttuminen tähän aiheeseen sisältää suuren riskin tulla väärinymmärretyksi. Väkivaltaa ei pidä sietää eikä puolustaa, siitä pitää puhua ja siihen pitää puuttua. Kuitenkin muistaen se, että väkivaltaan sortuvakin – mies tai nainen – on ihminen. Ei yksin hyvä eikä paha, vaan sekä että.

Tuomitseminen voi olla tarpeen, mutta se ei saa mennä auttamisen edelle.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.