Päämajan pesänjakajat

Carl Gustaf Mannerheim koki käsikirjoittajan painajaisen 63 vuotta rakkaan käsikirjoituksensa kuoleman jälkeen. Yliampuva dramaturgi työsti itsestään yli puoli vuosisataa suurmiestarinaa, mutta siitä tuli lopulta liian kallis toteutettavaksi. Mannerheim-elokuva ajautui konkurssiin vuodenvaihteessa.

Sotilaspoliitikon suosion huippuhetki koettiin, kun hänet valittiin suurimmaksi suomalaiseksi Ylen äänestyksessä vuonna 2004. Historian vitsikkyys piilee siinä, että suomalaiset äänestivät esikuvakseen demokratiamme väkevimpiin vihollisiin kuuluneen juonittelijan.

Likeltä piti, ettei Mannerheimista ylipäätään olisi tullut suurmiestä. Juuri ennen talvisotaa hän oli jo pakannut kimpsunsa Ruotsiin lentämistä varten, mutta sodan sytyttyä hän kuitenkin ilmoittautui palvelukseen. Sillä välin kun marsalkka odotteli päämajassa pikaista tappiota, sotilaat taistelivat hänet isänmaallisuuden symboliksi.

Isänmaallisuus on ajassa liukuva käsite. Nykyään oikeistopoliitikot vannovat Mannerheimin nimiin, mutta monet aikalaisoikeiston johtajista pitivät entistä Venäjän armeijan kenraalia epäisänmaallisena populistiluihuna.

Kipeimmin Mannerheimin petoksen koki kokoomuspresidentti P. E. Svinhufvud, kun hän tarvitsi puolustusneuvoston puheenjohtajan tukea Mäntsälän kapinan kukistamiseen keväällä 1932. Oikeiston kapinan lopputulosta kyttäävältä Mannerheimilta ei näkyvää tukea presidentille herunut.

Jatkosodan pääministeri J. W. Rangellin arvio Mannerheimista oli murhaavin. Hän nimitti Suomen marsalkkaa paskahousuksi. Sotien jälkeen Mannerheimin lähipiiri ryhtyi kirjoittamaan esikuvastaan kiiltokuvahahmoa.

Vuonna 1960 paljastetun ratsastajapatsaan pahin laukka lähti liikkeelle Neuvostoliiton sortumisesta ja Adolf Ehrnroothin kirjasta Kenraalin testamentti (1994). Mannerheim-ylistys, Suomen sodat ja voittoisa MM-lätkäjoukkue yhdistyivät mielikuvissa kolmipäiseksi isänmaalliseksi leijonaksi.

Mannerheimista tuli Suomessa Jeesusta suositumpi, mutta harva osasi sanoa, miksi ihmeessä.

Yksi asia Suomessa ei ole muuttunut sisällissodan jälkeen: helpoin provosointikeino on pilkata Mannerheimia. Homokeskustelu oli turvallista, koska kenenkään ei tarvinnut puhua hankalimmista asioista, kuten Mannerheimin epädemokraattisuudesta ja huonosta sodanjohtamisesta.

Asiallinen kritiikki piileskeli pitkään tutkimusten sivulauseissa. Historioitsijat ja sotastrategian tutkijat sensuroivat itseään väistääkseen nettikirjoittelun helvetillisimmän rumputulen.

Vasta nyt on laajalla tutkimusrintamalla tohdittu todeta, että Mannerheim oli sotajohtajana aika ulapalla ja hänen moraalinen selkärankansakin oli katkeilevaa sorttia.

Mannerheimin suurin arvo oli hänen vaalimassaan suurmieskuvassa. Vain vuosisadan suurimmalla suomalaisella poliittisella näyttelijällä oli arvovaltaa viedä Suomi yhtenäisenä jatkosodasta rauhaan syksyllä 1944.

Mies iltapäivälehtien Mannerheim-liitteen kannessa on mielikuva, jota ei koskaan ollutkaan. Viiksekäs hahmo kuvastaa hyveitä, joita nykyihminenkin haluaa liittää itseensä: sankarillisuutta, uhrautuvuutta ja rohkeutta. Pitkä mies oli yhtä pieni astumaan valtaviin saappaisiinsa kuin ihmiset yleensäkin.

Kirjoittaja on vapaa tutkija.