Päästävätkö journalistit inflaatiopedon irti?

Me toimittajat, jotka aina niin kärkkäästi jaamme neuvojamme muille, pääsemme kerrankin antamaan mallia ihan omalla toiminnallamme. Journalistiliitto alkaa ensi kuussa neuvotella ensimmäisenä työnantajien kanssa palkankorotusvaatimuksistaan hetkellä, jolloin talousviisaat ovat alkaneet peljätä inflaatiomörön irtipääsyä juuri liian kovien korotusprosenttien takia.

Tiistaina 26. elokuuta toimittajia edustava Journalistiliitto avaa puheenjohtajansa Arto Niemisen johdolla työehtosopimusneuvottelut työnantajia edustavan Viestinnän Keskusliiton kanssa. Neuvottelut koskevat lehtimiehiä, joita Journalistiliiton kaikkiaan noin 15 000 jäsenestä on 6 000. Edellinen kolmivuotinen sopimus päättyy syyskuun lopussa.

Neuvottelujen keskeisintä sisältöä ovat palkankorotukset. Toimittajan peruspalkka on nyt 2 150 euroa kuukaudessa, valokuvaus tai taitto nostaa kuukausipalkkaa 2 351 euroon ja työnjohdolliset vastuut 2 686 euroon kuukaudessa. Todellisuudessa monet toimittajat tienaavat selvitysten mukaan näitä taulukkopalkkoja enemmän, lisineen yli 3 000 euroa kuukaudessa.

TOIMITTAJIEN ODOTUKSET ovat olleet ennen neuvotteluja korkealla. Päättyvällä sopimuskaudellakin saatiin yleistä palkankorotustasoa muhkeammat korotukset. Yhteensä kolmessa vuodessa tuli lisää 10,1 prosenttia, ja vuosittain korotusprosentit vaihtelivat 2,0:sta 2,8:aan prosenttiin.

Keväällä käytyjen keskustelun perusteella toimittajat haluavat lisää 10-20 prosenttia pituudeltaan vielä tarkemmin määrittelemättömällä sopimuskaudella. Lopulliset neuvottelutavoitteet lyödään kiinni elokuun puolivälissä. Viidenneksen palkanlisä olisi kova vaatimus, jota ei pelkällä tuottavuuskehityksellä voi perustella.

Toimittajakokouksissa henkeä on nostatettu puhumalla alan palkkojen jälkeenjääneisyydestä suhteessa muihin aloihin.

Lisäksi toimittajat ovat tarkasti rekisteröineet viestintäalan tähtiyritysten huipputasolla olevat tulokset, omistajille maksetut reilut osingot ja konsernien ylimmille johtajille annetut messevät palkanlisät. Ne ovat luoneet ulosmittaamisen henkeä ainakin osassa toimittajakunnassa.

INFLAATIO ELI RAHAN arvon aleneminen on saanut toimittajat pyörittelemään vieläkin reippaampia palkankorotusvaatimuksia kuin keväällä ajateltiin. Vuosi-inflaatio laukkasi kesäkuussa jo 4,4 prosentissa.

Palkankorotukset ovat kuitenkin kinkkinen keino inflaation voittamiseksi. Ne saattavat itsessään ruokkia inflaatiota, joka tähän asti on perustunut lähinnä energian ja ruoan maailmanlaajuiseen kallistumiseen.

Palkkainflaation kehä on seuraava: työntekijät haluavat reaalisia palkankorotuksia, inflaatiopelko johtaa korkeampiin palkankorotusvaatimuksiin vaikka lakolla uhaten, työnantaja maksaa kalliimmat sopimukset ja samalla firman kulut kasvavat, työnantaja nostaa tavaroiden ja palvelujen hintoja ja jälleen vaaditaan palkankorotuksia.

Viimeksi valtiosihteeri Raimo Sailas varoitti Länsi-Savossa, että juuri suuret nimelliskorotukset voivat johtaa Suomessa itseään ruokkivaan kierteeseen. Sen seurauksena kasvu voi tyssätä ja työttömyys kasvaa, kun yritykset alkavat etsiä säästöjä maksaakseen kovat palkankorotukset.

TOIMITTAJIEN palkankorotusvaatimukset osoittavat, mitä tapahtuu, kun keskitetyt tulopoliittiset ratkaisut heitetään tunkiolle. Tupohan tarkoittaa palkkaneuvotteluja siten, että niihin osallistuvat työntekijöiden ja työnantajien keskusjärjestöt sekä valtio veroratkaisuineen. Korotusprosentit asetetaan tuottavuuden kehityksen pohjalta, ne ovat kansantalouden kompromissi.

Journalistiliitto irtosi tuposta jo kolme vuotta sitten. Liitossa oli tupovastaisuutta, koska tupon takia palkankorotusten oli katsottu jääneen liian pieniksi.

Viime syksynä Journalistiliiton tupovastaiseen rintamaan liittyi iso ja mahtava EK, Elinkeinoelämän Keskusliitto. Se korvasi tupon liitto- ja yrityskohtaisilla neuvotteluilla. EK:n toimissa oli selvästi ideologisen taistelun makua ja se leimasi tupon menneen maailman jäänteeksi.

Vaan kuinkas nyt suu pannaan? Journalistiliiton tapaan kaikki muutkin liitot haluavat optimoida jäsentensä palkkakehityksen eikä kokonaisuudesta kanna huolta kukaan. EK pelästyi itsekin viime syksyn korotussatoa ja haluaa jatkossa ohjata jäsenjärjestönsä kuten Viestinnän Keskusliiton omille, maltillisille linjoilleen.

Puhdas liittokohtaisuus ei maistu enää siis edes EK:lle.

EK:n tuposta luopuminen osui mahdollisimman huonoon hetkeen. Suomi jätti tupon juuri silloin, kun keskitetyillä neuvotteluilla olisi kenties saatu palkankorotukset pysymään kestävällä tasolla ja maailmalaajuisesti kiihtynyt inflaatio kurissa Suomessa.

INFLAATION KIIHTYMISEN jälkeen ensimmäisenä palkkaneuvottelunsa käynnistävä toimittajajärjestö näyttää, miten helppo tupottomassa maailmassa palkkainflaatiokierteeseen on joutua ja miten vaikea siitä on uida ulos. Mikä ala tyytyisi kansantalouden kannalta kestäviin mutta muita aloja mahdollisesti matalampiin korotusprosentteihin silläkin uhalla, että muut eivät toimi yhtä jalosti? Työntekijäjärjestöjen välinen kyräily on se kateuskierre, josta seuraa käytännössä inflaatiokierre.

Jos maltillisesta palkkakehityksestä halutaan pitää Suomessa kiinni, tupon vaihtoehtona näyttää olevan karusti ajatellen työnantajien yksinvalta sopimusehdoista päätettäessä. Se taas vaatisi tuntuvaa työttömyyttä, jotta ammattiliittojen neuvotteluvalta saataisiin murskattua. Media-alalla oltaisiin tilanteessa, jossa toimittajia otettaisiin sananmukaisesti kadulta niiden meistä tilalle, joille työnantajan ilmoittama korotus ei kelpaisi.

Toimittajien järjestäytymisaste on kuitenkin korkea ja liiton asema vahva, kuten on Suomessa useimmilla aloilla. Onko tupolle siis oikeasti muuta vaihtoehtoa, jos täyteen isäntävaltaan ei ole paluuta ja jos vakaasta talouskehityksestä halutaan pitää kiinni?

Vientitoimialat voivat uhata tuotannon siirrolla ulkomaille, mutta sanomalehtien tapainen kotimarkkinabisnes nousee ja kaatuu sen mukaan, miten kansantaloudella sujuu.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen taloustoimituksen esimies ja Journalistiliiton jäsen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.