Päiväni raitapaitana

En ole koskaan ollut putkassa, joutunut kahnauksiin virkavallan kanssa tai edes saanut parkkisakkoa. Vaikka olen kaikin puolin lainkuuliainen kansalainen, olen aika ajoin pohtinut, millaista olisi olla vankilassa.

Suunnitelmani on kaksiosainen: kuntoilisin ja lukisin paljon klassikkokirjoja.

En ole ajatuksineni suinkaan yksin, moni tuttavapiiristäni on myös suunnitellut linnareissua. Jotain nyky-yhteiskunnasta taitaakin kertoa se, että esimerkiksi intensiivinen lukuharrastus edellyttää selliin lukitsemista.

Suomessa ei juuri passiteta syyttömiä kaltereiden taakse, mutta viime viikolla Mikkelin vankilaan saapui kolmisenkymmentä toimittajaa sekä muuta uteliasta testaamaan vuorokaudeksi miltä häkkilinnun elämä tuntuisi.

Päivän ajaksi minusta tuli vanki.

Yllättävä vankilareissuni kirvoitti lähipiirissä paljon kommentointia. Vankilapakoa alettiin suunnitella välittömästi, työtoverini lupasivat jopa leipoa viilan kakun sisään. Myös kapinan aloittaminen, uskoon tuleminen, tatuoinnin ottaminen sekä toisen vangin tyttöystäväksi päätyminen kirjattiin tehtävälistalle. Vankilasarjat ja -elokuvat on selvästi kahlattu läpi.

Rehellisesti sanottuna omat pakomahdollisuuteni olivat olemattomat. Olin eksyä pitkille käytäville, vaikka vartijat ohjasivat jatkuvasti kulkuani. Yritä siinä sitten paeta, kun reitti omalta selliltä ulko-ovellekin oli hukassa.

Mikkelin vankila on tosin joutunut todistamaan pakojakin. Lokakuussa 1977 Volvo-Markkanen karkasi muurin yli, ja syksyllä 2012 vanki onnistui pakenemaan laitoksen uudesta osasta rakennusvirheen ansiosta.

Jos olisin kaikesta huolimatta halunnut olla oman elämäni Michael Scofield, viilakakkua ei olisi tarvittu. Jokaiselle vangille jaetussa hygieniapussissa oli kynsiviila. Kaltereiden katkaiseminen sillä olisi tosin vienyt pidempään kuin yksikään elinkautistuomio Suomessa, mutta olisi se ainakin harrastuksesta käynyt.

Vartijoille mekkalointi ei kuulu luonteeseeni, mutta toisaalta vangin asussa aloin pian kadottaa itseäni. Persoonastani muistuttivat vain punaiset tossut, muuten näytin aivan samalta kuin muut vangit.

Kapinaan en kuitenkaan lopulta ryhtynyt. Vartijoiden kanssa tulee paremmin toimeen, kun käyttäytyy ystävällisesti. Tosin jos vanki toivottaa liian imelästi hyvää päivänjatkoa, heräävät vartijan epäilykset kolttosista.

Salakuljettamisesta mainittakoon vielä se, että nykyvangit jemmaavat harvoin mitään kiellettyä omaan selliinsä kiinnijäämisen pelossa. Yhteisiin tiloihin piilotettua epäilyttävää esinettä on taas vaikea yhdistää syylliseen.

Huumeitakin muurien sisäpuolelle tuodaan, mutta yleensä ne käytetään heti. Jos ylimääräistä on, niin kyllä, ne jemmataan takalistoon.

Enpä siis laskenut tiilenpäitä niin kuin vankilasarjoissa, mutta entäpä omat tavoitteeni? Vuorokauden aikana ehdin tehdä muutamia kyykkyjä, joten miksikään lihaskimpuksi en muuttunut.

Mukaan pakkaamastani Henri Charrièren teoksesta Vanki nimeltä Papillion ehdin lukea ensimmäiset 40 sivua.

Heikko suoritus, tiedän.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.