Pöö! Pakko kai vain luottaa

Paavo Lipposen (sd.) jo pudottua presidenttipelistä ehkä nyt voi pohtia hänen huomiota herättänyttä vaalimainostaan ilman, että sitä välittömästi luetaan tueksi ehdokkaalle – tai jommalle kummalle jäljelle jääneelle kandidaatille.

Loppuhuipennuksen lähestyessä vaalit kuumentavat osan äänestäjistä niin lämpimiksi, että merkityksiä luetaan joka lauseesta, jossa ehdokkaan (puhumattakaan puolison) nimi mainitaan.

 

Pöö! Lipponen sanoi vaalimainoksessaan. (Ja niin varmaan moni ajattelee nyt kuumentuneesta tilanteesta.)

– Ei ole mitään pelättävää, vaalilause jatkui.

Päiväkoti-ikäiset ovat väännelleet tokaisusta omia versioitaan. Lapset ovat Lipposta mukaellen vastanneet muun muassa leluja siivoamaan kehottaville hoitajille: Pöö! Ei ole mitään kerättävää!

Kyynikoille ja EU-kriitikoille lasten sanaväännös istutettuna Euroopan nykytilanteeseen tuntunee hupaisan osuvalta: osalle Euroopan maista ei ole jäänyt jäljelle mitään – ei kerättävää eikä jaettavaa.

EU-myönteiselle Lipposelle tokaisun tarkoituksena on luoda uskoa, että EU:n kriisistä vielä selvitään. Pöö-viestin voi silloin nähdä kehotuksena luottaa eurooppalaisiin yhteiskuntiin ja markkinatalouteen ja niiden molempien kykyyn korjata itse itseään.

Joku voi nimittää ajatusta turhan optimistiseksi. Toinen taas realismiksi ja muistutukseksi, että ikuisiksi julistetut maalliset valtakunnat ovat jossakin vaiheessa kuitenkin väistämättä kokeneet muutoksia.

Miksi siis Euroopassakaan ajan ratas euroineen olisi pysähtynyt ikuisiksi ajoiksi kasvua ja kaikkea hyvää tuottavaan pykälään?

 

Kokonaan toinen asia on, miten päästä eroon Euroopan talousahdingosta.

Ongelmia on yritetty ratkoa muun muassa sosiaalisia oikeuksia – kuten sosiaali- ja terveyspalveluja sekä koulutusta – heikentämällä. Tällöin kansalaisten arvon katsotaan määräytyvän markkinoiden näkökulmasta. Ei-tuottavat ihmiset ja ei-tuottavat työt ovat tällöin pelkkiä menoeriä, joihin ei pidä tuhlata valtion vähiä rahoja.

Näin on toimittu muun muassa Britanniassa, jossa on toteutettu mittavat leikkausohjelmat.

Euroopan kriisiä on yritetty ratkaista myös koettamalla kesyttää markkinoita. Protektionismi ei ole ajatuksena enää vieras, maiden rajoja halutaan sulkea, sääntelyä kaivataan salaa takaisin, mahdollisimman pitkälle viedystä omavaraisuudesta haaveillaan ja Suomen markkakin halutaan palauttaa.

Sosiaalisten oikeuksien heikentäminen tai markkinoiden kesyttäminen eivät silti näyttäisi purevan – eivät yhdessä eivätkä erikseen.

 

Keinot Euroopan kriisin ratkaisemiseksi ovat vähissä, jos luottamusta ei onnistuta valamaan sinne, mistä luottamus nousee eli ihmisten arkeen.

Esimerkiksi myös Margaret Thatcherin ja osittain Tony Blairin pääministerikausilla Britannia toteutti leikkausohjelmia. Monen tulevaisuus näytti silloinkin synkältä, mutta ei niin perin toivottamalta kuten nyt.

Jos näköalat häviävät, eivät hyvätkään keinot tepsi, huonoista puhumattakaan.