Pönden seikkailut kaupungissa

Moni jatko-opintoihin tiensä suunnannut tietää, että kulttuurishokki voi iskeä omankin maan sisällä. Kun esimerkiksi ottaa suunnan Suolahdesta Turkuun, voi kohdata monenlaisia pieniä arkipäivän ihmeitä ja ongelmia.

Mutta kannattaa silti kokeilla, vaikka vaan maailmankatsomuksen avartamismielessä. Muutamassa vuodessa oppii paljon.

Paras kuulemani neuvo koti-ikävään on tähän mennessä ollut sulloa havuja pussiin. Mitäpä, jos tältä pohjalta tuotaisiin kokonainen metsä suurcityyn!

Jos on oikein kova koti-ikävä, voi kasvattaa männyn taimia kukkaruukussa. Tai halailla puita muuten vaan.

Sinä, joka nyt suunnittelet muuttoa Etelä-Suomeen, ala jo etukäteen pohtia myös metsäisiä sisustustapoja. Esimerkiksi sammalvuode voisi helpottaa ensihätään...

Liikennevalot ja joukkoliikenne ovat suurcityssä pieniä ihmeitä nekin. Suojatiet kun pienen kaupungin tyttö ylittäisi ihan tuosta vaan -unohtaen vihreän ja punaisen miehen. Pari kertaa on joku oppineempi suurkaupunkilainen uskonut pelastaneensa minut varmalta liikennekuolemalta.

Myös joukkoliikenne hämmentää. Linkki sanaa ei täällä Turussa tunneta, mikä on harmi. Mutta bussilla pääsee, ja bussia kannattaa myös käyttää.

Turusta maailmankatsomuksen avartamismatkaa voi jatkaa vaikka Helsinkiin työharjoitteluun. Paikallinen sanasto on kuitenkin ensin hyvä opetella. Kun sanot ratikka, sinua pidetään pöndenä. Raitsikka on parempi, spåra jo asiallinen. Stadi on Helsinki ja stadikka olympiastadioni, niitä ei saa sekoittaa.

Työharjoittelussa on lisäksi varottava, ettei sano "mää". Nyt ollaan eri huudeilla, sanotaan siis "mä".

Murreshokki on mielenkiintoinen asia ihan yleisestikin ottaen. Sitä koittaa varjella omaansa, ja toisaalta omaksua uuden kotikaupungin puhetta. Helsingissä esimerkiksi ollaan ihan uusissa kuvioissa; ei turkua, ei keskisuomea. Ja kotikäynneillä äiti puhuu savvoo.

Turkulainen sanasto huvittaa kotipuolessa.

Kun mää sanosin, et se vaan tarttuu se turkku, niin toinen kysyy, että mitä sinä sanoit? Sitten sitä puhuu joka paikassa hassusti. Ja painotukset menee niin ja näin. Kohta siitä saa pienen pelon itselleen; ei hemmetti, en osaa puhua!

Myös puheen määrä saattaa järkyttää eri suurciteissä. Liika avautuminen, omissa kokemuksissa piehtarointi ja yksityisyytensä verhon raottaminen ei ole kaikille luontaista. Ei riitä kahden käden sormet laskemaan, kuinka monesti olen kuullut itseäni kutsuttavan erittäin puheliaaksi.

Okei, olen joo puhelias, mutta ympärilläni on aina ollut yksi jos toinenkin lärppä.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja.