Palsa oli nerompi kuin Mukka ja Särestöniemi yhteensä

Viimeinen tuomio on usein ennenaikainen. Muille paitsi raivopäisille koirille kannattaa antaa uusi mahdollisuus.

Tämä kolumni olkoon anteeksipyyntöni kittiläläiselle Kalervo Palsalle (1947-1987), jonka taiteilijan statukselle olen hohottanut käymissäni kolmessa kulttuurikeskustelussa.

Ensikosketukseni Kalervo Palsaan ei ollut siloinen. Kirjastossa oli käynyt sijoitteluvirhe. Olin plärännyt kolmeen kertaan läpi lasten- ja nuortenosaston sarjakuvat. Yksi päivä huomasin sarjisuutuuden.

Eläkeläinen muistelee (1990) sai luvan kelvata, vaikken uskonutkaan sen olevan yhtä hyvä kuin Tintti Tiibetissä.

Gerontologian maailmaan valmistautuneen teinin yllätti puskista nekrofiilis-sadistinen kulttuuripläjäys Kittilän Getsemanesta, joksi Palsa ateljeetaan kutsui. Suttuinen piirrostekniikka ja tarina olivat luotaantyöntäviä, mutta nimi jäi mieleen.

Palsan-retkusta kuuli puhuttavan Luoteis-Lapissa halveksivasti. Vain aivottomissa lukiolaispiireissä hän nautti underground-suosiota. Tutustuin myöhemmin Palsan naivistisiin maalauksiin. Ne eivät mielestäni nousseet keskimääräistä töherrystä kummemmiksi, vaikka niitä olisi Kiasmassa kuinka riiputettu.

Siinä missä Palsan ystävät, kirjailija Timo K. Mukka ja kuvataiteilija Reidar Särestöniemi saivat hyväksyvän hyminäni, Palsan kohdalla muistin mutista "likasta saastaa".

Olen ollut väärässä. Palsa oli nero, mutta ei (sarja)kuvataiteilijana vaan kirjailijana. Divarista tarttuivat mukaan Palsan postuumit päiväkirjat vuosilta 1962-1987. Niin kuin väärin ymmärretyt nerot yleensä, oli Palsa 20 vuotta aikaansa edellä.

Nykynuorison tavoin Palsa halusi keinolla millä hyvänsä julkkikseksi. Hän kuitenkin karnevalisoi julkisuuden tavoittelunsa myös kuolemassaan: "Julkaistakoon päiväkirjani kuolemani jälkeen. Siten saan kauan etsimääni kuuluisuutta. Jumalauta, minä olin kuin van Gogh."

Hänen nuoruuden päiväkirjamerkintänsä ovat aforismia parhaasta päästä, kuten 11.7.1963: "Julistaudun nihilistiksi, enkä tunnusta enää tästä lähin mitään auktoriteetteja, paitsi jotkut harvat hullut." ja sitä 8.1.1964 seurannut: "Puran nihilistipäätöksen".

Sivistyneen hyminän sijaan Palsa tunnisti vihan, kateuden ja kostonhimon luoviksi voimavaroiksi. Hän kirjoitti 3.9.1965: "Tulen voittamaan itseni täydellisimmin voidakseni kostaa niille, jotka ovat aliarvioineet kykyni."

Siinä missä Palsan rakastajatar Särestöniemi viihtyi vallanpitäjien seurassa ja rikastui, Palsa pysyi rehellisen köyhänä Lapin miehenä.

Palsa tunsi mitättömyyttä suurten ystäviensä rinnalla.

Vaikka se ei enää Kalervoa lohduttaisikaan, niin totuuden nimissä on sanottava, että Särestöniemen kehutut poroasetelmat näyttävät harjaantumattoman kolmivuotiaan tuhertamilta koirilta, enkä ole jaksanut lukea kuin yhden Mukan loppuun.

Kirjoittaja on Suomen poliittisen historian tutkija ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.