Pappi, lukkari, talon…

Lukion alettua aika on alkanut juosta eteenpäin kuin aineeton Usain Bolt. Asiat, joita odotin sekä innolla että kauhulla ovat jo kaukana takana, koettu ja nähty, ja tänä kesänä on aika – siis aivan aikuisten oikeasti tällä kertaa – miettiä, mikä minusta tulee isona.

Tiedän jo varmasti, mitä en halua olla. Matemaatikko, poliitikko, insinööri. Asioita, joihin minulla on rahkeita vielä vähemmän kuin kiinnostusta. Niiden päälle on helppo vetää viiva permanenttitussilla.

Uskon, että taitojeni puolesta täydellinen ammatti olisi kirjastonhoitaja. Osaan järjestellä ja luetteloida kuin kone, ja kirjojen päällystys on muuttunut käsissäni suoranaiseksi taiteenmuodoksi.

Sitten kaikkein villeimmät unelmat. Elokuvaohjaaja, muusikko, kokki. Näihin liittyy ongelmia ja suoranaista kyvyttömyyttä. En voisi olla laulaja, vaikka päättäisin yrittää, sillä en osaa laulaa. Entä työllistyykö suomalainen ohjaaja mihinkään?

Kokiksi tulo vaatisi paljon työtä, sillä niin paljon kuin pidänkin ruuanlaitosta, onnistuneiden ja flopanneiden yritysten suhde on noin 1:2.

Mitä siis tehdä ja minne mennä? Aika usein kuulee neuvottavan, että tee sitä mitä tekisit, jos raha ei olisi ongelma. Kunpa se olisikin ainut pulma. Täytyy punnita työllisyyttä, opiskelupaikkaa ja varsinkin omaa intohimoa ja taitoa sekä niiden suhdetta. Olenko hyvä siinä, mitä rakastan? Entä rakastanko sitä, missä olen hyvä?

Tai ehkä voin luoda oman työpaikkani. Onhan suuri osa tulevaisuuden ammateista vielä keksimättä.

Kaiken tuon pohdiskelun jälkeen en edelleenkään tiedä minkälaisessa toimistossa tulen istumaan, vai onko se edes toimisto.

Mutta toivon sen olevan jotain, jossa voin olla taidoistani ylpeä ja jota pökerryttävästi, palkitsevasti ja aivan sydämestäni rakastan.

Kirjoittaja aloittaa syksyllä kolmannen vuotensa Cygnaeus-lukiossa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.