Paratiisissakin on oikeus purnata

Suomi on maanpäällinen paratiisi verrattuna kovin moneen muuhun maapallon kolkkaan.

Täällä ei sodita eivätkä kulkutaudit riehu. Viranomaiset eivät ole järin korruptoituneita, sosiaaliturvalla pyritään huolehtimaan vähäosaisista ja maassa vallitsee sananvapaus. Iltaisinkin on turvallista kävellä ulkona ilman välittömän väkivallan pelkoa.

Jos joku kehtaa nostaa esiin maastamme epäkohtana pitämänsä asian, on hyvin tyypillinen kommentti tämä: Suomi on siitä hyvä paikka, että täältä saa muuttaa pois, jos meininki ei kelpaa. Eli suomeksi: painu valittaja helvettiin täältä.

Tämän viisauden jakelijoita on varmasti ollut iät ja ajat. Heille ovat vallitsevat olot aina kelvanneet. Kivat heille. Minusta moinen kuulostaa itsepetokselta, pään pensaaseen laittamiselta ja pahemmanlaatuiselta konservatismilta.

Jotta yhteiskuntamme kehittyisi jatkossakin, tarvitaan vääryyksistä valittajia.

Toki purnaamisessa on sävyeroja. Viime aikoina on käytetty termiä First World Problems, jolla tarkoitetaan hyvinvoivien valtioiden etuoikeutettujen kansalaisten kitinää. Kun länsimainen lällykkä vinkuu naama punaisena koska käyttämänsä älypuhelimen seuraava malli ole tullut vieläkään myyntiin kotimaassaan, ollaan valovuosien päässä somalialaisen maanviljelijän arjesta.

Tästä tulikin mieleeni muutama epäkohta, joista tahdon avautua. Tiedostan toki, että muun muassa Ukrainassa, Tshetsheniassa ja Syyriassa on juuri nyt huomattavasti kamalampaa kuin Suomessa. Seuraavat ilmiöt ottavat silti pattiin.

Muuramelainen lankoni tarvitsi uuden passin. Jyväskylän poliisiasema uudisti taannoin palveluaan siten, että erilaisia lupia voi hakea enää vain varaamalla ajan sähköisesti etukäteen. Muistaakseni perusteluna oli säästää asiakkaat asemalla jonottamiselta.

Lanko sai hakuajan lähes kolmen viikon päähän. Hän päättikin ajaa kiireen takia lähes 50 kilometrin matkan Jämsään, sikäläisellä poliisiasemalla kun passihakemuksen voi tehdä saman tien. Toinen ystäväni ajaa päräytti äskettäin vastaavassa tilanteessa Jyväskylästä Keuruulle passinhakureissulle.

Kuulostaa ihan Neuvostoliitolta!

Liikennekulttuuri. Jyvässeudulla autoilijat painavat kaasua nähdessään jonkun pyrkivän samalle väylälle kiihdyskaistalla. Mitä lujempaa tulija yrittää kärryään kengittää, sitä kiihkeämmin kilpakumppaninsa survoo kaasupoljinta. Minun eteeni ei muuten tulla, perkele. Joustavuudesta ei ole näillä leveysasteilla kuultukaan.

Suuntavilkun näkeminen on myös harvinaista herkkua. Esimerkiksi liikenneympyröissä ja moottoritiellä kaistaa vaihtaessa keskisuomalaiskuskit luottavat lähinnä muiden ajajien ajatustenlukukykyyn ja ennustajanlahjoihin. Tosin pitäähän se vilkun merkkiääni kyllä ärsyttävää naksutusta, niin että eihän tuo ihme ole. Oma ajomukavuus ennen kaikkea.

Lopuksi haluan ihmetellä ääneen kaupunkialueiden kaavoituksesta päättävien ihmisten ajatuksenkulkua. Miksi ihmeessä ihmiset eivät saisi rakentaa sen näköisiä ja värisiä omakotitaloja kuin huvittaa? Olisiko kirjaimellisesti monenkirjava asuinalue muka kamalampi paikka?

Suomalaiset kaupunkitaajamat ovat ahdistavia standardihelvettejä, jotka ovat täynnä vieri vieressä nököttäviä samanvärisiä ja samoista materiaaleista tehtyjä taloja. Aivan kuin kaavoituspomot olisivat pelanneet SimCity-kaupunginrakennussimulaattoria. ”Tuonne laitetaan punatiilestä tehty kaupunginosa! Tuohon rakennetaan vaaleanruskeita puutaloja!”

Ei ihme, että naapurin isäntä löytyy joskus väärästä osoitteesta kapakkareissulta palattuaan.