Parempi tyylikäs pronssi kuin turruttavan tylsä mestaruus

Voittaminen on kaikki kaikessa. Se on ihan sama, miten ne voitot otetaan, kunhan voitetaan. Ei väliä tyylillä. Parin vuoden päästä muistetaan se, kuka voitti mestaruuden. Ei sitä, millaisella pelillä mestaruus tuli.

Tuttuakin tutumpaa leuanlouskutusta urheilumaailmasta. Ja täyttä roskaa, jos minulta kysytään.

Ihan kuin voittaminen olisi ainoa urheilemista ohjaava arvo. Urheilijoille itselleen se voi sitä toki ollakin. Mutta yleisölle - nykypäivän äärikaupallisen urheilun tärkeimmälle elementille - myös tyyli merkitsee.

Otan muutaman esimerkin.

Se toki muistetaan, että Kreikka voitti jalkapallon Euroopan mestaruuden vuonna 2004.

Vaan muistetaanpa sekin, millaisella pelillä.

Itse asiassa lähes aina, kun muistelen noita kisoja muiden futishörhöjen kanssa, esiin nousee juuri Kreikan pelityyli. Ei sillä, että mestaruus olisi jotenkin väärin voitettu. Vaan sillä, että tuskin koskaan jalkapallon arvokisahistoriassa on nähty yhtä keskinkertaisten pelaajien pystyvän yhtä tuloksekkaaseen joukkuepeliin.

Eli pelityyli kyllä muistetaan, mutta pelaajat unohtuvat.

Vai kuka oikeasti muistaa Kreikan ah-niin-säkenöivän mestarikokoonpanon?

Toisaalta monet futisromantikot pitävät edelleen Brasilian 80-luvun joukkueita maan historian hohdokkaimpina yhdistelminä.

Tuolloin Zicot, Sokrateet, Falcaot, Carecat ja kumppanit taituroivat itsensä ainakin yhden futissukupolven kollektiiviseen muistiin.

Keltapaitojen peli oli yltiöhyökkäävää, hiukan leikkimielistä, maagisen taitavaa - ja kroonisen tuloksetonta.

Brasilia ei edennyt vuosina 1982-1990 kertaakaan edes neljän sakkiin MM-kisoissa, mikä on maan futishistorian synkin jakso. Silti moni brasilialainen ilmoitti vuoden 1994 "tylsän mestaruuden" jälkeen kaipaavansa sittenkin 1980-luvun luusereita.

Ja mitäpä sanotte saksalaisen toimittajatuttavani kommentista toissa kesän futiksen MM-kisoihin liittyen.

- Minusta me näytimme maailmalle uuden Saksan. Ihmiset olivat tottuneet siihen, että Saksa on kisojen tylsin joukkue, mutta lopulta myös voittaja. Nyt Saksa oli kisojen viihdyttävin joukkue, mutta lopulta kolmas. Näistä vaihtoehdoista minä valitsisin jatkossakin jälkimmäisen, hän alleviivasi.

Mitä sitten yritän sanoa? Sitäkö, että tyyli onkin urheilussa tulosta tärkeämpää.

En missään nimessä.

Vaan sitä, että urheilussa on kysymys niin paljon muustakin kuin häviämisen ja voittamisen mustavalkoisesta maailmasta. Jos urheilu tosiaan olisi vain sarja lopputuloksia, joissa joku voittaa ja joku häviää, se olisi ilmiönä hyvin kliininen. Jopa tylsä.

Urheilun hienous löytyy kuitenkin tulosten takana piilevistä tarinoista, persoonista ja spekulaatioista.

Tässä näkökulmasta myös pelityylien merkitys korostuu. Mitä, jos oltaisiinkin pelattu hyökkäävämmin? Mitä, jos oltaisiinkin peluutettu Litmasta Eremenkon sijaan? Mitä jos...

Nämä spekulaatiot ovat äärimmäisen merkityksellisiä meille urheilun seuraajille.

Kuten faniuteen perehtynyt tutkija Harri Heinonen on analysoinut, tappiot ja voitot käynnistävät urheilun katsojissa aktiivisen ja luovan ajatteluprosessin.

Prosessin, jolla urheilun töllöttämisestä tulee paljon mielekkäämpää.

Siksi tervehdinkin ilolla sitä julkista keskustelua, jota tällä hetkellä käydään esimerkiksi Suomen jalkapallo- ja jääkiekkomaajoukkueiden pelityyleistä.

Tärkeää ei ole se, että keskustelussa päästäisiin joskus absoluuttisiin totuuksiin. Tärkeää on se, että keskustellaan.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen toimittaja.