Pelaavatko he itselleen, toisilleen vai meille?

Nyt he siis ovat hetken meidän. Ylistettävinä tai riepoteltavina.

Reilut 20 poikaa, miestä – miten vain – he, jotka selvästi saalistavat. Silmäaukkojen tapitus, malttamaton kehonkieli ja terävät luistinvedot. Siksi me heidät omimme, ainakin näin alkuunsa. Sitä emme tiedä, mikä on lopputulos. Rohmuammeko syliin vai käännämmekö selän?

Yksi asia lujassa rummutuksessa on unohtunut kysyä. Ehkä heiltä itseltäänkin.

Kenelle he pelaavat?

Urheilun kertomus on paitsi rujo myös kaunis.

Sitten sitä puuteroidaan vielä vähän kauniimmaksi, siloposkeksi, jonka pinnalta peitetään finnit ja häivytetään osa selväpiirteistä – joskus raadollista – realismia.

Nuorten MM-turnaus on lajissa kuin lajissa huima kattaus. Sellaiseen kannattaa syventyä ja sille kannattaa avata mielenkiintonsa. Nämä Helsingin-kisat ovat urheilun (tarkoitan nyt nimenomaan urheilua) aarreaitta.

Mutta haihatella ei pidä.

Eivät nämä nuorukaiset meille pelaa. Tai siis. Mielellään he tarjoavat seuraajilleen räiskyvää ja riemullista viihdettä, mutta emme me ole heidän inspiraationsa lähde.

Emmekä motivaation moottori.

Pikkuleijonat on koottu pelaajista, jotka alkavat olla jo jotain enemmän kuin itu pienen pojan unelmaa. He ovat läpäisseet prässäävän juniorirännin ja kestäneet helminä.

He ovat tarttumassa siihen elämään, jossa voi todeta olevansa hokkiammattilainen. Siis loistava kiekkoilija. Sellainen, joka voi ansaita urheilusta toimeentulonsa, suht tuhdinkin.

Mutta ei ihan vielä. Vielä pitää jalostua vähän paremmaksi taidollisesti, fyysisesti ja ennen muuta henkisesti. Se on lähellä, niin liki, että nyt ei ole enää syytä päästää otettaan irti. Muuten lauma kilpailijoita hirnahtaa takana.

Sen tähden, arvoisat kiekkofanit, nämä joukkuelajin yksilöurheilijat pelaavat Helsingissä kylläkin omalle yhteisölleen, vähän teillekin, mutta ennen kaikkea itselleen, tulevaisuudelleen, kriittisissä katsomon osissa muistiinpanoja tekeville ammattilaisseurojen tiukkailmeisille sedille.

Joita scouteiksi kutsutaan, pelaajatarkkailijoiksi.

Tämä on nuorten lahjakkuuksien pahin rasti.

He sanovat pelaavansa näyteikkunassa toisilleen. Mutta kun tunne vie, kun ei olla vielä kypsiä, unohtuu se, mitä tuli sanottua.

Puhe ryhmäsitoutuneisuudesta ei ole urheilussa pelkkää sanahelinää. Koheesio, keskinäinen vetovoima, pakkautuu sitä voimallisemmaksi, mitä lähempänä ollaan joukkueena joukkueen isoa haavetta: mitalia tai maailmanmestaruutta.

Mutta ennen kuin edes päästään lähelle kannua, on tiedostettava, oikeasti käsitettävä, että yksilöinä ei palkintoa kohti edetä. Tarvitaan kunnioitus ryhmää kohtaan. Kunnioitus peliä kohtaan.

Omaa kuvaa kiillottaessa tämä hämärtyy.

Sisäiseen sumuun Nuoret Leijonat maanantain Venäjä-kamppailussakin katosi.

Sitä paitsi, ne hiton scoutit.

He eivät seuraa ainoastaan pelaajien taitotasoa, fysiikkaa ja luistelua.

He merkkaavat vihkoihinsa myös sen, miten pelaaja auttaa joukkuettaan ja sitoutuu. Paradoksi on se, että tämän punnuksen painoarvo kasvaa sitä merkittävämmäksi mitä enemmän jääkiekkoilija muistuttaa yksilöurheilijaa.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.