Pelielokuvat eivät pelitä

Kutonen näyttää tänään toiminnallisen scifi-kauhujännärin Resident Evil: Afterlife. Resident Evil -elokuvat perustuvat videopelisarjaan, jota olen itsekin pelannut alusta, eli vuodesta 1996, asti.

Kokemukseni mukaan peliharrastajat harvemmin innostuvat videopelielokuvista, ja siihen on yksinkertainen syy. Videopeleihin perustuvat elokuvat ovat olleet huonoja, lähes poikkeuksetta. Tyylilajista ei löydy ensimmäistäkään elokuvaa, jolle kriitikko voisi yli kolme tähteä antaa.

Ilmiö on outo, koska videopeli ei ole sen kummempi perusta elokuvalla kuin vaikkapa romaani. Hyvistä kirjoista on tehty huonoja elokuvia, ja huonoista kirjoista on tehty hyviä elokuvia. Kaikki variaatiot noiden vaihtoehtojen välissä ovat jatkuvasti käytössä. Tämä ei kuitenkaan koske pelejä.

Ongelma ei ole pelien draamallisessa laadussa, vaikka sekään ei ole kovin korkealla ollut. Tosin 2010-luvulla tällä saralla on edistytty valtavasti. Sillä että pelissä on taitavasti kerrottu kiehtova tarina, ei ole mitään merkitystä mahdollisen elokuvan laadun kannalta.

Peli (tai kirja) ja elokuva ovat niin erilaisia medioita, että elokuva kuitenkin joudutaan rakentamaan kokonaan ”alusta alkaen”. Pelielokuvan ainoa velvollisuus on olla mahdollisimman hyvä elokuva. Yksikään videopelaaja ei valita siitä, että elokuva muistuttaa vain vähän peliä, mikäli elokuva toimii.

Lohdutusta tuovat sarjakuviin perustuvat supersankarielokuvat. Niillä oli pitkään huono maine – syystäkin – kunnes ei enää ollut. Tyylilaji aikuistui. Tajuttiin että supersankaritarinoissa on kyse muustakin kuin vain supersankareista ja erikoistehosteista.

Hyvän supersankarielokuvan säännöt ovat samassa ohjekirjassa kuin vaikkapa hyvän rakkausdraaman. Elokuvan pitää herättää katsojassa tunteita ja viihdyttää, lähtökohdasta ja tyylilajista riippumatta. Veikkaan että ensimmäinen hieno videopelielokuva nähdään ennen vuoden 2017 päättymistä.