Pelikello pysähtyi

Se on tiltti.

Aika ei lyö, pelikello ei enää raksuta.

Kun en muuhun kykene, heittäydyn hervottomana punamustaan hetkeen. Annan pään ja kehon keinua. Takaraivoon työntyy tuhansia muistikuvia 30 vuoden matkalta.

30 vuotta Jyväskylässä on pelattu uskottavaa jääkiekkoa. Iloa, itkua, epätoivoa, sankaruutta, kademieltä, huumaa, kaunaa, väsymystä, rohkeutta, kiroilua, uhmaa, luovuutta, mykkäkoulua - ihan kaikkea, mitä raadollisen vekkuli ihminen pienuudessaan ja nenäkkyydessään keksii.

Nyt, mestaruus. Ulappa auki seuraan, kuinka liikuttavan tavalliset nuorukaiset ja tavattoman hienot urheilijat piehtaroivat jäällä modernin ajan epäjumalankuvan, Kanada-maljan, kimpussa. Huomaan menettäväni suhteellisuudentajun rippeetkin.

Minusta tuntuu, että me kaikki olemme mestareita.

Hitto. Sinäkin.

Koska en pysty ajattelemaan eteenpäin, pyörin ja kiepun aina vain kauemmaksi takaviistoon.

Putoan päälleni Hippoksen pakkashuuruiseen tekojääkaukaloon, vierasjoukkueen jäähyaitioon. Se oli villahousuihin sonnustautuneen toimittajan ensimmäinen asemapaikka tiirailla JyP HT:n kiekkoiltoja.

1970-luvun loppu. Yleisö tömisteli vaappuvassa puukatsomossa pysyäkseen lämpimänä. Mikkilä luuti kiekkoa, Helkovaara soitti kapakkaurkuja, kunnes katsojat nousivat protestiin. Jossain kiersi pullo. Joku loikkasi pummilla aidan yli. Kuivamustekynä jäätyi viimeistään kolmannen erän alussa.

Se oli aihio. Pientä ja viatonta.

Silloin ihailtiin Tapparaa, SaiPaa ja HIFK:n tähtirintoja. Jäähyaitiossa vastustajan kuumakalleja väistelleestä toimittajasta SM-liigan kuninkuus tuntui horisonttiutopialta, joka ei hipaissut - eikä tulisi koskaan hipaisemaankaan - Jyväskylää ja Hipposta.

En aavistanut, että yhteisöllisessä pimeydessä hytisi niitäkin ihmisiä, jotka näkivät ja ajattelivat toisin.

He ovat tämän päivän toiseksi suurimpia sankareita - heti noiden maljaa hamuilevien pelaajien jälkeen.

Yritän paluuta nykyhetkeen. Palaan ainoastaan lapsellisuuteni.

Voin vakuuttaa, että järkeä tässä ei ole. Mittasuhteet ovat längällään kuin jääkiekkomaalivahdin sääret. Miten voi olla, että näissä maailman murheissa, juoksutuksissa ja elämän mittareissa yksi helkkarin urheiluhetki, yksi pelkistetyn täyteläinen kiekkomestaruus, pistää raavaat miehet ryystämään kyyneleitä sisäänpäin?

Pähkähullua arvojen häränpyllyä, aivottomuutta, jota viileäkatseiset analyytikot tulevat myöhemmin pontevasti halveksimaan.

Mutta, hellurei, silti niin halvatun hauskaa, että en vaivaudu pyristelemään vastaan. Iho kananlihalla ja ylpeänä tarraan naiiviuteeni.

Tästä seuraavat juhlapuheet, kulkueet ja podiumit, joiden äärellä kansa hoilaa tummiin laseihin piiloutuneiden ja usvaisten sankarikiekkoilijoiden kanssa yhteistä ja kliseistä We are the champions-onneaan.

Puheissa korostetaan jyväskyläläisyyttä, metsomaakuntaa ja keskisuomalaista identiteettiä, joka voi äyskäröidä voimaa myös leikin kautta.

Hyvä, että korostetaan. JYP:n mestaruus on meidän siittämä ikioma humallus. Mutta vielä tähdellisempää, kaiken ydin, on yksilöllinen kokemus.

Miltä sinusta tuntuu? Tekeekö meisseliä?

Jos tekee, jos arki edes vähän valkenee, Kanada-malja, poika, oli sittenkin kaiken tämän hössötyksen väärti.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kolumnit

Kehu kääntyy itseään vastaan

Kolumni: Hevosurheilu on sitkeiden ihmisten laji

Kolumni: ”Totuus astuu vallan alle, vääntyy ja katkeaa”

Kolumni: Sademetsäpalot uhkaavat koko maapalloa

Kolumni: Wowittajan paluu

WoWittajan odotettu paluu

Kolumni: Kuka tekisi fiktio-Docventuresin?

Kolumni: Typerät ideat ovat uusiutuva luonnonvara

Kolumni: Aasialaiset uskovat yksilön vastuuseen

Kolumni: Trump mokasi mahdollisuutensa napapiirillä turvauduttuaan tyypilliseen pikkumaisuuteensa

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.