Pelimies ei pelitä

Aluksi Pelimies-sarjan mainoksia oli kaikkialla ja iltapäivälehdet tuntuivat kirjoittavan taukoamatta Joonas Nordmanista ja Hjalliksesta. Siitä mitä mieltä Harkimo on karikatyyristään. Mitä Nordman ajatteli sitä tehdessään. Miltä nyt tuntuu ja niin edelleen.

Pelkät poseerauskuvat olivat niin ärsyttäviä, että sain matoja jo pelkästä sarjan ennakosta.

Hjallista kyllä jaksan katsoa kiemurtelematta, mutta jo itsessään korostetusti karrikatyyrimäisiä piirteitä reippaasti sisältävän hahmon imitointi on jo liikaa. Se on samaa luokkaa kuin Spede-vainaan matkiminen ”voi rähmä” –tokaisuilla ja otsan lyönnillä tai Räikkösen imitointi kimittävällä äänellä. Varsinkin kun Kimi on jo käynyt läpi äänenmurroksen, eikä tämän ääni enää vingu niin selvästi kuin silloin joskus uran alkuaikoina.

Imitaatio on mielestäni ihan kiinnostava laji. Parhaita imitaatioita ovat kuitenkin ne, joissa kohde ei ole niin ilmiselvä kuin Hjallis, Niilo Ylivainio, Donner tai joku ex-presidenteissämme, jotka yllättävää kyllä ovat kaikki ilmaisultaan melko helposti tunnistettavia. Kun imitaattori muuttaa itsensä hahmoksi, jonka erityispiirteisiin et oitis olisi itse osannut tarttua, on lopputulos hieno.

Koska päätin, että on hampaatonta taas huudella jostain ohjelmasta, jota ei ole katsonut, alistin itseni lopulta Pelimiehelle. Katselukokemus oli lyhykäinen. Noin kolmen virkkeen pituinen. Sekin oli liikaa. Sain matojen ohella myös kirppuja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.