Pelko on viisauden, mutta myös tyhmyyden alku

Pelko on myös tyhmyyden esitanssija. Pelkään hammaslääkäriä ja ihan pirusti, toimittaja Pertti Perämäki tunnustaa.

En pelkää arjessa montaa asiaa. Olen hyppinyt laskuvarjolla. Pimeä sopii minulle ihan hyvin. Lapsena eksyin kerran kunnolla, mutta silti liikun metsässä kuin kotonani, vaikka suuntavaistoni ei vieläkään ole parasta A-luokkaa. Pystyn työskentelemään korkeissa paikoissa ja ahtaassa tilassa.

Pikkupoikana olin kahdesti vaarassa hukkua, mutta voitin vesikammon noin 10-vuotiaana. Uin hyvin, snorklaan mielelläni ja nautin virkistävästä uinnista.

En pelkää kuolemaa, ja vanhenemisen kanssa olen sopusoinnussa. Kuljetut kilometrit saavat näkyä minussa. Pidän yllä toimintakykyä jumppaamalla säännöllisesti.

Pelottomuuden kääntöpuolena minulla on ollut tapaturma-alttius. Pelko on viisauden alku -sanonta osuu ja uppoaa, kun puhutaan tikapuista. Pelottomana olen kaatunut niillä neljästi. Viisaampi olisi ottanut opin jo siitä ensimmäisestä.

Parista selvisin säikähdyksellä. Kolmannessa kaatumisessa sain 11 tikkiä intiimialueelle, mutta siitäkään ei pelkoa kertynyt opettajaksi. Neljännessä kaatumisessa putosin betoniin korkealta. Silloin tärähti tähänkin ukkoon tuon härpäkkeen kanssa tarvittavaa viisautta. Poika rakensi turmapaikalle kaatumisen estävän seinätelineen.

Mutta pelko on myös tyhmyyden esitanssija. Pelkään hammaslääkäriä ja ihan pirusti. Hyvä, että edes uskallan haastatella niistä kilteintä.

Tämä pelko alkoi opiskellessani Jyväskylän yliopistossa 80-luvun alussa. Kävin hammaslääkärissä paikattua hammasta korjaamassa. Uusintapaikkaus oli elämäni kipein kokemus, ja sen jälkeen en ole hammaslääkärissä käynyt.

Kaksi elokuvaa on hyödyntänyt pelkoani loistavasti. Maratoonari-elokuvassa (1976) näyttelijä Dustin Hoffman joutui natsihammaslääkäriä näyttelevän Laurence Olivierin kiduttamaksi, kun natsi luuli Hoffmanin roolihahmon tietävän arvokkaista timanteista. Elokuvan vastenmieliset kidutusjaksot muuttuivat kokemukseni jälkeen mahdottomiksi katsoa.

Lisäksi Jack Nicholson näyttelee ennen tähteyttään Pieni kauhukauppa –elokuvassa (1960) hammaslääkärille menevää masokistia. Ennen tarkastuksen aloittamista hän toteaa hohtavien hampaitten välistä lääkärille: Ei puudutusta, se turruttaa aistit. Hän tietysti erikseen pyytää poraamaan terveitä hampaita, ja poistuu harvahampaisena luvaten suositella paikkaa ystävilleen. Kohtaus on hauskuudestaan huolimatta minulle jäätävä katsomiskokemus.

Ihmiseltä kuluu se, mitä hän käyttää. Halvarilta kului polvi ja minulta pää, totesi Juice Leskinen perustellessaan saamaansa hoitoa mielenterveysongelmiin. Lopulta Juicella kului maksa, ja minulta hampaat. On selvää, että 57-vuotiaan miehen hampaat ovat terveestä perustilastaan 80-luvulta kuluneet vuoteen 2017 mennessä. Etenkin kun ne ovat ikenissä kuin urakalla liiteriin heitetyt halot. Pelko olikin tyhmyyteni alku.

Tiedän, että suun ongelmat altistavat ihmisen useille vakaville sairauksille, ja voivat johtaa kuolemaan. Vaikka sitä kuolemaa en pelkääkään, niin viisautta olisi parin vuoden välein käydä avaamassa monttunsa asiantuntijan silmille. Ettei maailmaan tulisi nuori kaunis leski tai katkeroituva omaishoitaja.

Rakas vaimoni pistikin kovan peliin. Pusulakko uhkaa, jos en hoida asiaa kuin aikuinen, älykäs mies.

Nyt pelkään kolmea asiaa: uhkaavaa pusutonta loppuelämää, kivuliasta hammashoitoa ja tähtitieteellistä hammashoidon laskua. Vuosikymmenten tyhmyydestä miestä sakotetaan.