Penttilän kylää etsimässä Koivistolla

Sain takavuosina iilin. Halusin selvittää mistä edesmenneet isäni Yrjö ja äitini Irja olivat lähtöisin. Isä oli Koiviston Penttilän kylästä ja äiti Koiviston kauppalasta, molemmat menetetystä, rajan taakse jääneestä Karjalasta, mutta mistä paikasta tarkkaan?

Aloin selvittää. Veljeni tiesi isän talon nimen, Syrjä. Jostain sain tiedon, että äidin kotitalo oli ollut ”rautatieasemalta merenrantaan” menevän tien varressa.

Sain käsiini Martti V. Hilskan kirjoittaman kirjan Koivistolaiset 1939, jossa oli selvitetty kaikki koivistolaiset talon tarkkuudella ennen talvisotaa. Kirjan kartoissa oli kaikki talot.

Olisin voinut selvittää asiat myös kysymällä vanhoilta koivistolaisilta, mutta tällä kertaa halusin selvittää asian ”salapoliisityönä” käyttäen apuna internetiä. Halusin haastetta.

Seuraavaksi piti sijoittaa Penttilän kylä ja sen rantamaisema taloineen olemassa olevaan Googlen nettikarttaan nykyisestä Koivistosta. Pienen pähkäilyn jälkeen löytyi liuta vastaavuuksia.

Penttilän kylätie ja hiekkaranta olivat paikallaan. 75 vuoden aikana muutama asia oli pysynyt samana. Luonto, meri, ranta ja tiet.

Passi, viisumi, vanha karttakopio ja printit nettikartasta mukanani suuntasin autolla Venäjälle ja Koivistolle.

Äidin kotitaloa eli hänen isänsä Simo Lahden jalkine-, lyhyttavara- ja kangaskaupan sekä villaneulomon raunioita etsin Koiviston keskustan ja rautatieaseman luota. Asemalta lähti tie rantaan, jossa talo oli ollut. Mitään kivijalkoja ei näkynyt. Tästäkö sitä oli lähdetty maailmalle ja evakkoon?

Seuraavaksi oli löydettävä Penttilän kylä. Matka jatkui kohti Humaljokea pitkin vanhaa rantatietä. Koska en tiennyt matkaa Penttilään, päätin vain kokeilla rantaan meneviä teitä.

Muutamien kilometrien ajon jälkeen sujahdin oikealle. Tie vei suljetulle alueelle, jota vartioi mies kopissa. U-käännös ja häntä koipien välissä takaisin. Seuraavaksi yritin uutta asvalttitietä, joka vei Koiviston öljysatamaan. Huh! Sekin oli väärä ranta. Ei muuta kuin takaisin ja äkkiä!

Takaisin kohti Koiviston keskustaa. Eräässä mutkassa oli kauppa ja maailman kuoppaisin tie rantaan.

Helskutti, korkealla männyn oksalla oli selvällä suomen kielellä kyltti Penttilä! Paikka oli tässä. Arvasin, että entiset penttiläläiset olivat kyltin puuhun kiivenneet.

Hienoa!

Tiesin isäni kotitalon olleen rannalla viimeisenä, joten paikan löytäminen oli tämän jälkeen helppoa. Penttilän kylätien varrella oli taloja ja puutarhoja kuin vuonna 1939. Itse isän kotitalo oli sodan tiimellyksessä tuhoutunut, ja sen paikalla oli venäjänsinisellä maalattu datsha.

Kun maata tutki tarkkaan, näki mullasta pilkistävän kivijalan. Uusi talo oli tehty vanhan perustusten päälle poikittain eli samalla pitkittäin kohden rantaviivaa.

Isoisäni, Itämeren laivojen merikapteeni Anton Ratian talo oli ollut kartan mukaisesti rannan suuntaisesti, kuten tapana Suomessa on.

Vain talon tiilikellari oli tallella, sen oveen oli joku kirjoittanut sprayllä englanniksi kansainvälisen f-kirosanan.

Näytin matkan jälkeen ottamaani kuvaa kellarista koti-Suomessa Kaisu-tädilleni. Nainen, joka ei ollut evakkoon lähdön jälkeen kertaakaan Koivistolla käynyt, sanoi: ”Meijä kellarihan se siinä on!”

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.