Perheiden varhainen tukeminen maksaa itsensä takaisin

Esikoistyttäremme syntyi 13 vuotta sitten. Muistan vieläkin sen hetken, kun oli aika kuljettaa tuo hartaasti odotettu maailman suurin ihme kotiin sairaalasta.

Yht'äkkiä ennen niin auliisti apuaan ja neuvojaan tarjonneet kätilöt ja lastenhoitajat olivat kadonneet jonnekin. Sillä hetkellä keskussairaalan huoneessa oli vain auton turvaistuimeen tungettu epäluuloisen näköinen vauva ja hämmentyneet, kädettömät tuoreet vanhemmat.

Eikö siis kukaan nyt neuvo, mitä meidän pitää tehdä tulevina päivinä ja viikkoina? Missä ovat vauvan mukana seuraavat käyttöohjeet? Sairaalan luottamus meidän vanhemmuuteemme tuntui siinä tilanteessa lievästi sanottuna ylimitoitetulta.

No, synkkäilmeinen vauva vain kotiin. Sen kurttuun painuneet kulmat tuntuivat kertovan syvästä epäluottamuksesta kykyihini hoitaa häntä. Eikä syyttä. Esikoisemme varmasti tiesi, että vauvanhoito-cv:ni ei ollut kehuttava. Se oli nimittäin tyhjä.

Lastenhoito-oppaita olin sen sijaan lukenut vinon pinon. Neuvolan oppaassa sanottiin, että kun vauva on kylläinen, se joko nukkuu tai leikkii tyytyväisenä.

Miksi tämä vauva sitten huusi? Imetyshysterian aikakauden kirjat pilkulleen omaksuneena äitinä olin vakuuttunut, ettei se sittenkään saanut riittävästi maitoa, vaan oli ilmiselvästi nääntymässä nälkään. Tästä alkoi perheessämme tragikoominen vauvan pakkosyöttörumba.

ERILAISET vertaisryhmät tuli tietenkin kierrettyä. Niistä saatu nyt jälkikäteen ajateltuna hauskin neuvo oli herätä öisin useita kertoja silloin kun vauva nukkuu pumppaamaan rintoja tyhjiksi, jotta maitoa tulisi enemmän. Nyt juttu naurattaa. 13 vuotta sitten herätyskellon kiskoessa hereille monta kertaa yössä se ei naurattanut.

Olisipa silloin ollut joku viisas vanhempi hahmo sanomassa, että relaa nyt hyvä ihminen vähän. Onhan vauvoja syntynyt maailmaan ennenkin ja jokunen jäänyt vieläpä henkiin! Mutta verkostoja ei ollut, isovanhemmatkin asuivat kaukana.

NEUVOLAN perhetyöntekijän saaminen kotiin tuossa tilanteessa olisi ehkä säästänyt meidän nuoren perheemme monelta turhalta murheelta ja höperöltä takaperin puuhun kiipeämiseltä. Arvaan, että monelta muultakin puuttuu minun laillani turvallinen verkosto, ja tuore äiti jää ypöyksin.

Muistan olleeni aiemmin melko skeptinen perhetyöntekijöitä kohtaan. Siis mitä tekee ihmisellä, joka antaa kyllä hyviä neuvoja, muttei tee mitään konkreettista, kuten kotitöitä? Mieli on vuosien saatossa muuttunut.

Viimeistään lastensuojelulukujen paraneminen kertoo, että perheiden varhainen tukeminen avohuollon sosiaalipalvelujen kanssa kannattaa - oikeasti. Siis hyvä Jyväskylä, hienosti tehty!

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen uutistoimittaja.