Perillä nautitaan grillipossu

Lihaa ei syödä sen ravintoarvon takia. Noora Kotilainen väittää kirjassa Eläimet ja yhteiskunta, että lihan syöminen nähdään yhteiskunnassamme isänmaallisena tekona. Lihansyönti on arkinen toimenpide, jolla ylläpidetään kansallistunnetta ja me-henkeä.

Siksi olen usein vaiti kasvissyönnistäni. Ajattelen kohteliaalla vaitiolollani tekeväni palveluksen maamme kasvisruokakulttuurin edistämiseksi. En nimittäin pidä nimityksestä kasvissyöjä. Nimitykseen liittyy tunne jostakin tavallisuudesta poikkeavasta.

Koska haluan, että kasvisruokailu tulisi osaksi valtavirtaa, en halua tehdä siitä numeroa, enkä olla nappula identiteettipelissä. En halua tulla tituleeratuksi porkkananpurijaksi.

Ehkä strategia ei kuitenkaan ole paras mahdollinen, sillä todellisuudessa liha on kulttuurimme valtavirtaa. Minne menenkin, kohtaan liharuokia.

Tienvarren valaistut kyltit vahvistavat kansakunnan me-henkeä, joka ikään kuin sinetöidään lihaa kuluttamalla: ”Perillä nautitaan grillipossu.” Finravinto-tutkimuksen mukaan miehet syövät lihaa 182 grammaa päivässä ja naiset 105 grammaa. Kansallisten ravitsemussuositusten mukaan lihaa saisi kuitenkin syödä korkeintaan 500 grammaa viikossa.

Kasvissyönnin aloittamisen suurin kynnys ei liity kaloreihin tai proteiineihin. Se liittyy yllä kuvattuun kulttuuriseen kamppailuun, arkisiin tilanteisiin, joissa kasvissyöjä kohtaa lihakulttuurin valtavirran ja ryhmäpaineen. Mitä tehdä, kun seisovassa pöydässä on tarjolla ainoastaan kanaa ja possua? Mitä tehdä, kun myyjän ilme jo kertoo ihmettelystä, että vai ei possu kelpaa?

Ruokaan liitetään ajatus normaaliudesta. Jos haluat olla yksi meistä, syöt samaa ruokaa kuin mekin. Yhdysvalloissa lihansyönti on jo politisoitunut, sillä erityisesti republikaanit pilkkaavat kasvissyöntiä epäamerikkalaisena toimintana. Tilannetta kuvaa tv-toimittaja Bill Maher: ”Amerikkalaiset äänestäjät äänestävät mieluummin presidentiksi homon kuin kasvissyöjän.”

Ruokailulla on merkittävä rooli kasvatuksessa. Ruokala, jossa lapset syövät samasta ruokalajista koostuvan yhteisen lounaan, on tärkeä osa kansalaiskasvatusta. Koulujärjestelmän kautta me sisäistämme ajatuksen ateriasta, joka on mahdollisimman tavallinen. Se tulee nauttia tietyllä tavalla, mukisematta, kiitollisena.

Koska ruokaan liittyy tämä yhteisöllisyyttä vahvistava taso, sillä on tärkeä rooli myös uskonnossa.

Raamatun kertomuksissa Jeesuksen viimeisestä ateriasta lihaa ei mainita. Lihan poissaolo tärkeältä aterialta on paitsi uskonnollinen, myös poliittinen viesti. Yhteisön jäsenet saman pöydän ääreen kokoava juhla ei tarvitse kinkkua tai lammasta ollakseen oikea juhla.

Kolumnisti on yhteiskunnasta ja kirjallisuudesta kiinnostunut freelancekirjoittaja.