Pertsalla pärjää

”Syökää kanaa!” huusi pikkusika joulun alla kirjaimellisesti henkensä edestä.

Hengenvaara on luova tila. Lintuemokin näyttelee vioittunutta kiinnittääkseen huomion itseensä, kun poikaset ovat vaarassa. Siinä harhaanjohtaminen palvelee hyvää.

Mutta kun media alkaa osatotuuksilla lietsoa lynkkausmielialaa ja etsii tuekseen sopiviksi koetut päivystävät dosentit, joilta saa mitä tilaa, ei enää palvella hyvää.

Niin kävi Tapanilan joukkoraiskaustapauksessa. Harva on perillä siitä, mitä siinä todella tapahtui ja vielä harvempi äskettäisen käräjäoikeuden päätöksen perusteluista.

Silti köyttä on rasvattu niin että riittää.

Sydän sanoo, että luvaton kajoaminen toisen ihmisen ruumiiseen on aina törkeää, loukkaavaa ja nöyryyttävää.

Mutta minun oikeudentuntoni ei ole rikoslaki, eikä kansan oikeustaju. Rikoslakia ei voida korjata pykälä tai rikos kerrallaan, eikä kansan oikeustajua luotettavalla tavalla mitata, vaikka oikeusministerikin sitä haksahti haluamaan.

Tuloksena olisi joukko ristiriitaisia mielipiteitä samalla tavalla kuin fifty-sixty-mielipiteitä siitä, ovatko rangaistukset liian kovia vai liian lieviä.

Tapanilan tapauksessa kansanedustajatkin kiirehtivät paheksumaan tuomioistuimen päätöstä, vaikka oikeudenmukaisuuden arviointi kuuluu riippumattomille tuomioistuimille.

Kaikki alkoi mennä vinoon Helsingin poliisin tiedotuksesta maaliskuun kymmenentenä päivänä:

”Junassa ahdistellut poikajoukko seurasi naista ja jatkoi ahdisteluaan. Tilanne eteni siihen, että poliisi tutkii tapausta nyt törkeänä raiskauksena.”

Mielikuva törkeästä joukkoraiskauksesta oli syntynyt, eikä poliisi sitä oikaissut. Muukalaisviha ruokki lynkkausmielialaa.

Raiskausrikoksen tunnusmerkistö täyttyi. Raiskaus on väkivaltaa ja sen kohteeksi joutuneelle aina nöyryyttävä, jopa pysyvästi traumatisoiva kokemus, käytetäänpä luvattomassa ruumiiseen tunkeutumisessa sormea, niin kuin Tapanilassa tai jotakin muuta, tehdään se kadulla tai avioliitossa, mutta…

Kolmen pisteen jälkeen seuraa paljon sellaista, mitä laissa ja tuomioistuinten perusteluissa jää huomiotta ja ymmärtämättä silloin, kun haetaan myyviä otsikoita ja kansankiihotusta.

Istuttuani kahdeksan vuotta eduskunnan lakivaliokunnassa käsittelemässä rikosoikeutta koskevaa lainsäädäntöä ja perehdyttyäni sen perusteltuun monimutkaisuuteen tunnen syvää myötätuntoa tuomioistuinten tuomareita kohtaan.

Toisin kuin kansalaisen, heidän on kyettävä katsomaan tapahtunutta muusta kuin omasta kapeasta näkökulmastaan. Pykälien lisäksi tarvitaan oikeudentuntoa, mutta sääliä ei saa sekoittaa lakiin ja sääli on eri asia kuin kohtuus.

Mikä avaisi näkökulmaa? Kaunokirjallisuuden lukeminen. Katseen kääntäminen lööpistä kirjaan, irto-otsikoista sisältöihin, kohtuuden, sävyjen ja syvyyden, ihmisen ymmärtämisen etsiminen.

Jos meistä ei siihen ole, mikään pykälämäärä ei riitä suojaamaan elämää, mikään rangaistus ei ole riittävän kova ja toisaalta kovinkaan rangaistus ei yksin paranna.

Oman rikoksen kohtaaminen on ainoa tie parempaan. Kohtaaminen eheyttää. Myös rikoksen tekijän ja uhrin kohtaaminen. Anteeksi pyytäminen ja antaminen.

Ihmisyyden syvimmässä ytimessä on elämän suojeleminen ja kunnioittaminen. Suuret asiat ovat yksinkertaisia. Tee hyvää, älä pahaa.

Mutta arkinen hyvä on tylsää! Jotain aina samaa jyystämistä. Latu ja perinteinen hiihtotyyli. Se on niin nähty!

Pertsalla ei pärjää, luistelutyyli on liukkaampi. Populisti peittoaa asiantuntijan, huutoäänestys lain. Omaatuntoa hoidetaan peukuttamalla somessa muiden tekemää hyvää.

Elämä on kestävyyslaji, jossa ei pärjää ilman toivoa. Entä, jos kuitenkin uskoisi hyvän tekemiseen niin kuin se mies, joka tyynesti körötteli valtatien ruuhkassa traktorillaan ja kuljetti lavalla yhtä ainoaa suurta pussia, jonka kyljessä luki: Peltosiemeniä.

Pitkä on peltosiemenen matka leiväksi. Mutta se on aina se sama matka, samat vaiheet. Latu ja pertsa. Pertsalla pärjää.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.