Peruskoulunmittainen oppi juniorikiekosta

Minulla on peruskoulunmittainen äidin oppimäärä juniorijääkiekkoilusta. Kun opintie alkoi, minulla ei ollut aavistustakaan, miten paljon se tulisi opettamaan sitoutumisesta, ajankäytöstä ja omastaan luopumisesta. Kiekkoilun maailma oli uusi ja outo, mutta lapsi osoitti haluaan tutustua siihen.

KAIKKI ALKOI niin helposti. Vain kerran tai pari kertaa viikossa kiekkokoulua. Pelejä joskus, mutta ei kesätreenejä. Kohtuullinen kausimaksu ja välineitä kelpohintaan.

Pukuhuoneessa oli tiivis tunnelma. Äidit ja isät kiristelivät pikkuluistinten nauhoja. Ja voi miten söpöltä lapset näyttivätkään kaikissa varusteissaan. Oli hikipukua, rintapanssaria, alasuojaa, kyynärsuojaa, polvisuojaa. Suurina kahisevat housut ja elämää suojaava kaulapanta. Visiiri kruunasi kaiken, mutta pissahätä kesken treenien oli haaste niin huoltajalle kuin lapselle.

Oli leikinomaista harjoitetta. Kiharat vilkkuivat kypärän alta. Tunsin ylpeyttä.

VÄHITELLEN vanhemmat vähenivät pukuhuoneista ja vessareissut hoituivat ilman saattajaa. Kun vuosia kului, pukuhuoneesta tuli pääsy kielletty -aluetta ja lapset selvisivät luistintennauhoista omin avun.

He kiitivät jäällä varmasti, oli totisempaa. He tulivat riviin, kun pilli vihelsi. He tottelivat ilman pulinoita. Ihailin valmentajan auktoriteettia.

Vähintään kolmet treenit viikossa oli vakio ja pelit päälle.

Näin elimme läpi alakoulun. Ajoimme harvoin viikonloppuna kauas mummolaan, koska oli harkkarit tai peli. Ajan- ja rahankulusta huolimatta harrastamisen saldo jäi vahvasti plussalle. Oli toimintaa ja hyväkuntoinen vesa, mukava porukka, sosiaalista. Kuin rahaa laittaisi pankkiin.

YLÄKOULUUN tultaessa tahti tiivistyi. Noin viidet harkkarit viikossa ja oheistreenit. Pelimatka lauantaina Kuusamoon ja sunnuntaina viideltä sitten Kajaanissa. Tuli tappiota, tuli voittoa. Maanantaina kouluun. Väsytti.

Varusteille vaadittiin iso kassi, tehtiin talkootöitä. Kuukausimaksut nousivat lähemmäs 300 euroa eikä luistimiakaan irronnut juuri sen halvemmalla.

Sitten tultiin siihen ikään, ettei kukaan saanut enää harrastaa noin vain kaikesta vaivannäöstä huolimatta, koska tämä on kilpaurheilua. Ryhdyttiin kartoittamaan. Parin päivän testit ja pojat paremmuusjärjestykseen.

SEURAAVANA VUONNA se paheni. Kuutisenkymmentä sai kuulla, ettei kelpaa tähän eikä tuohon joukkueeseen, mutta harrastepuolella voisi löytyä tilaa. Se loppui kuin seinään, monen haaveet murenivat. Tiiviin harjoitusaikataulun tilalle tuli tyhjyys.

Meillä jatkui noin kuudet reenit viikossa myös kesällä, kunnes urheilija itse varovaisesti ilmoitti harjoitustensa päättyvän tähän. Olin ihan että "what?" Jatka nyt poika ihmeessä, kun sait pelipaikan. Mutta hän tiesi, mitä tahtoi.

Ensimmäiset viikot olivat miehelle ja minulle vaikeita. Ei enää vispaamista harkkahallille ja takaisin. Mitähän me nyt tehtäisiin? Meillä on vapaa-aikaa.

PERUSKOULUNMITTAINEN oppimäärä jääkiekosta on opettanut minulle, että ilmaiseksi tulee vain into ja synnyinlahjaksi saadut ominaisuudet. Ne kuitenkin valuvat kankkulan kaivoon, ellei lapsella ole sitoutunutta tukijoukkoa, joka jaksaa kuljettaa, odottaa, maksaa ja kannustaa.

Ei olisi hullumpaa, jos mitaleja jaettaisiin myös niille, jotka ovat jääkiekkoilijan uran mahdollistaneet. Olisitte sen ansainneet, jääkiekkoisät ja -äidit.

Joskus tuntuu, että lajin vaativuuden pahimmat arvostelijat ovat ne, joiden lapsi ei itse pelaa. He eivät vain näe kolikon kääntöpuolta, joka on hyvin kultainen, tappiotilanteessakin.

PS. Kaikki edellä kirjoitettu pätee varmasti myös muihin lajeihin, joita tehdään tositarkoituksella.

Kirjoittaja on toimittaja ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.