Pienelle lajille valtava juttu

Pienen lajin MM-kisat. Ja tällä kertaa suomalaisten menestyskin jäänee keskinkertaiseksi tai vaatimattomaksi. Vuokatti tulee ja menee. Ei se sen suurempia tunteita herätä.

Näinhän siinä käynee suuren yleisön silmissä. Vaikka Yle lähettää MM-suunnistuksista tuntikaupalla nähtävää.

Edellisestä huolimatta Vuokatti on iso juttu. Siitä lähtien, kun kisat Suomelle myönnettiin, on jokainen lähelläkään kansallista kärkeä oleva suunnistaja unelmoinut kotikisojen tunnelmasta. Haaveillut menestyksestä ulvovan kotiyleisön edessä. Ja kenties nähnyt painajaisia siitä, että putoaa kisajoukkueesta.

Harmittavan monelle painajainen kävi juhannuksena toteen. Seitsemän miehen ja seitsemän naisen kisajoukkue on pieni, ja näin Suomen MM-katsastuksissa murskautuivat monet haaveet.

Tuntui siltä, kuin olisi ollut iso leima otsassa. Petturi. Oli aika tyly automatka Ilomantsista Pohjanmaalle. Itkin Joensuuhun asti, istuin apaattisena katsomassa ikkunasta ulos Kuopioon asti ja vasta sen jälkeen olo helpottui vähän.

Äskeinen on lainaus Fredric Portinin blogikirjoituksesta. Portin nousi vuosi sitten komeettana Suomen MM-joukkueeseen. Tämän kauden pilasi polvivamma. Nuorella miehellä on vielä paljon vuosia edessään, mutta koskettavasta kirjoituksesta sitä ei voi päätellä. Hän tietää, että todennäköisesti toisia kotikisoja hän ei ehdi kokea.

Vastaavia tekstejä netistä löytyy useita. Ja paljon on niitä, jotka eivät ole jaksaneet pettymykseltään edes tunteitaan vuodattaa.

Kotikisat on suuri juttu myös suunnistusyhteisölle. Rastiväen piirissä ei ole tapana, että kisoja lähdetään vain katsomaan. Alusta asti oli selvää, että Vuokatissa pitää järjestää MM-kisojen ohella yleisölle omat kilpailut. Kainuun Rastiviikolle on ilmoittautunut yli 5 700 kilpailijaa. Heidän lisäkseen moni osallistuu kuntosuunnistuksiin, joten kokonaissuunnistajamäärä liikkuu todennäköisesti jossain 7 000–8 000:n välillä.

Kun tuo massa liittyy muuhun kisayleisöön, aletaankin puhua jo melko massiivisesta urheilutapahtumasta. Ainakin, kun muistetaan, että kyse on lopulta pienestä lajista.

Lopulta MM-kotikisoja odottavat yllättävän innokkaasti myös suunnistusta seuraavat toimittajat. Minäkin.

Kun seuraa paljon urheilua, tunteet jotenkin turtuvat. Vain harvat urheiluun liittyvät hetket jäävät pysyvästi mieleen. Tampere 2001 on siihen nähden hämmästyttävän hyvin muistin syövereissä. Pasi Ikosen viimeiset askeleet matkalla maailmanmestaruuteen, hopealle suunnistaneen Jani Lakasen huuto ”Täydellistä” normaalimatkan maalissa ja koko Suomelle tuplasti kultainen viestipäivä, jolloin tuntui siltä, että jokainen kilpailupaikalla ollut ihminen hymyili.

Hienoja hetkiä. Niitä minä odotan kokevani seuraavan viikon aikana.