Piha ilman bilettäjää

Keski-ikäistyvän suomalaisen rockin ruumiillistuma, Samuli Putro päästi tuoreessa Imagessa (3/11) lukijan sielunmaailmansa harmaaseen iltapäivään. Teksti oli yhtä aikaa kiehtovaa ja luotaantyöntävää.

40-vuotias muusikko, taiteilijaelämää syleillyt suomirock-ikoni on tullut elämässään pisteeseen, jossa jaksoittaisen musiikin teon väliin jäävä aika pitää saada tapettua jollakin. Nuoruuden kreisibailaus, ikuisen elämän illuusiota hetken ylläpitävä sinkoilu on vaihtunut kulmakuppilan verkkaiseen iltapäiväkahvitteluun. Rappion hetkillä artisti sortuu maaniseen kalsarikännäämiseen.

Elämällä ei ole tarkoitusta, suuntaa. Vain hetki, joka pitää selättää ennen seuraavan saapumista. Vanhuus merkitsee seesteisyyttä, nuoruus liikettä ja alituista pariutumista. Rockfestivaaleilla Putro kysyi itseltään, että mitä minä täällä teen?

PUTRON KORUTON itsereflektio pakottaa ajattelemaan. Onko oma elämä vain vanhenemista vastaan pyristelyä? Vai olenko saavuttanut jotain? Ja jos olen, niin mitä väliä sillä loppujen lopuksi on? Mullan alla me kaikki tavataan.

Viime viikolla media pullisteli kuvasarjoja edesmenneestä Elisabeth Taylorista. Putrolaisittain voisi tuumata, että tuossahan tuo elämä on nähtävissä pikakelauksella: ylimaallisen kauneuden katoaminen, rapistuminen ja kuolema.

Ne, joiden kasetti ei kestä elämän sattumanvaraisuutta, olemassaolon perimmäistä tarkoituksettomuutta ja kuoleman vääjäämättömyytta, ovat lohdukseen kehittäneet tarinoita kuoleman jälkeisestä uudesta kierroksesta.

Toisille taas lopputekstien jälkeinen olemattomuus on yhdentekevää. Kun on poissa, niin ei pänni että on poissa.

ERÄÄNLAISENA anti-Putrona voisi ajatella päihteiden sekakäyttämisestä menestystarinan tehnyttä rocklegenda Lemmy Kilmisteriä. Lemmy ei takuulla ole miettinyt yhdelläkään rockfestivaalilla, että mitä minä täällä teen? Ellei hän sitten ole myöhässä strippibaarin jatkoilta.

Lemmyn rennon röyhkeässä kuolemalle haistattelussa on puolensa. Vaikka en itse polttaisi yhtä innolla kynttilää molemmista päistä, on täysillä elämisessä jotain ihailtavaa. Sitä kun voi onneksi tehdä muutoinkin kuin pysyvässä viskipöhnässä.

Aina mieluummin potkien ja huuten hautaan kuin iltapäiväkahvia sekoitellen, sano.

EHKÄ PUTRON nelikymppisessä pysähtyneisyydessä kiteytyy vain uraihmisen dilemma. Mitä sitten, kun sen oman juttunsa osaa jo niin hyvin, osaa karsia epäolennaisen pois, että jää aikaa pohtia omaa elämäänsäkin?

Jatkanko taustahälyn tuottamista koheltamalla vai vaivunko polvilleni sieluni peilin edessä?

Väitän, että on kolmaskin vaihtoehto. Terve itsereflektio on aina paikallaan, mutta ainutkertaisessa elämässä on niin paljon iloittavaa, että hullua sitä olisi haaskata jähmettymällä keski-iän kadunkulmaan.

Toisaalta voi olla, että en vain ymmärrä taiteilijaluonteen monomaanisuutta, suuren lahjakkuuden sivuvaikutuksia. Ehkä nerojen on jyristeltävä rataansa täysillä, sillä asemalle pysähtymisen ja maisemien ihastelun myötä höyry haipuu taivaantuuliin.

Mutta ainakin meillä taviksilla on mahdollisuus luovia loivin liikkein elämänvaiheesta toiseen, ilman suurta eksistentiaalista romahdusta, ajatuksella mutta myös asenteella.

Kirjoittaja on Tänään-osaston toimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.

Uusimmat

Kolumnit

Ämmä hallitus?

Marin tekee ruuhkaa vihervasemmistoon

Kolumni: Jyväskylä vs. Buenos Aires

Kolumni: Holtittomat kuskitko muka hauskoja?

Kolumni: Taksien hinnat pysyivät, mutta palvelu huononi

Kolumni: Työehtojen shoppailu on vasta alussa

Haittamaahanmuuttajat söivät eläkeparannukset

Kolumni: Muunneltua totuutta laseilla ja ilman

Antenni: Lapseni löysi Youtubesta mainiot esikuvat

Kolumni: Itsenäisyyspäivä epäperinteisin menoin

KSML.fi:n uutiskirje

Tilaa KSML.fi:n uutiskirje. Saat joka iltapäivä viisi juttua, jotka ainakin kannattaa lukea. Tilaus on maksuton.