Piikkilangan paluu

Espanja vahvistaa raja-aitojaan Melillan erityisalueella Afrikan mantereella estääkseen Saharasta tungeksivien ihmisten pääsyn Eurooppaan. Italia ja Kreikka hukkuvat Välimeren pakolaisiin. Tuhansia pakolaisia on hukkunut Välimereen.

Britannia ja Ranska pystyttävät yhdessä aitauksia ja valvontakameroita Calais’n satamaan siirtolaisongelman hallitsemiseksi.

Makedonian rajalla on nähty epätoivoisia yhteenottoja Eurooppaan tulijoiden pyrkiessä Schengen-maa Unkariin ennen Unkaria ja Serbiaa erottavan nelimetrisen aidan valmistumista. Uusia aitoja nousee myös Keniassa ja Tunisiassa. Rajojen ja aitojen valvontatekniikkaa kehitellään yhä hienostuneemmaksi Yhdysvaltain etelärajalla, Saudi-Arabiassa sekä palestiinalaisalueiden eristämiseksi Israelista...

Erään arvion mukaan kolme neljäsosaa kaikista toisen maailmansodan jälkeisistä aidoista ja muureista on rakennettu tällä vuosituhannella. Globalisaatiossa ei ole ollut kyse ihmisten vaan vain tavaran ja pääomien vapaasta liikkuvuudesta.

Ranskalaisen filosofin Olivier Razacin jo 15 vuotta sitten ilmestynyt pieni tutkielma Piikkilangan poliittinen historia on tänään ajankohtaisempi kuin ilmestyessään. Razac tarkastelee piikkilangan yli satavuotiasta historiaa kolmessa historiallisessa vaiheessa, osana preerian aitaamista Pohjois-Amerikassa, ei-kenenkään-maalla ensimmäisessä maailmansodassa sekä osana keskitysleirien vallankäyttöä ennen siirtymistään nykyaikaan.

Nerokkaan yksinkertaista piikkilankaa on käytetty valtasuhteiden merkitsemiseen tilassa. Erotuksena kivi- tai lankkuaitaan kipua tuottavalla piikkilangalla on myös dynaaminen kyky karkottaa ja eristää kaikkea ei-toivottua – kojootteja, intiaaneja, karjavarkaita, vastapuolen sotilaita, juutalaisia. Historiallisesti vallan raakuus, ”kuolemantuottaminen” on kaiken aikaa kasvanut siellä, minkä piikkilanka on rajannut normaalin tai tavoiteltavana pidetyn ulkopuolelle.

Samalla piikkilangasta tuli yhä selvemmin vankileirien, sorron ja kaikenlaisen kielteisen rajoittamisen symboli. Piikkilanka onkin tullut rajoilleen niin, että sitä käytetään vain, kun poliittinen hinta ei nouse vallanpitäjien odottamaa välitöntä hyötyä korkeammaksi. Näinä aikoina Euroopan rajoilla piikkilanka tekee paluuta muiden, modernimpien keinojen ohella nimenomaan brutaalina vallan näyttämisen symbolina.

Perinteiset, fyysiset erotteluaidat eivät voi olla tehokkaampia kuin niiden valvojat, jotka usein pyrkivät hyötymään rajan yli pyrkivien hädästä. Virtualisoitu valvonta on lahjomatonta. Ajallemme ominaista onkin siirtyminen yhä hienovaraisempiin panoptisen valvonnan elektronisiin muotoihin missä tahansa tiloissa, joissa on vedettävä rajaa.

Esimerkiksi käyvät eri puolilla maailmaa yleistyvät turvasuojatut alueet (”gated communities”), rikkaiden ihmisten omat ghetot, joissa piikkilanka tietysti rikkoisi yhteisyyden illuusion. Sosiologi Pierre Bourdieun kuvaama ”tilan sosiaalisen hierarkian väkivalta” on helpompaa hyväksyä, kun sitä ei näe toiminnassa. Silti piikkilangan perusajatus toistuu: aidan toista puolta ei voi suojella uhkaamatta toista. Suojaava aita rajaa ulkopuolelleen ”kuolemaanjättämisen” alueen.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.