Piipitystä, pärinää ja kolahduksia

Kaupunkitila on äänimaisema. Autot ajavat ohi, bussin jarrut vingahtavat, kävellessään kuulee katkelmia ohikulkijoiden keskusteluista. Puhelimet soivat. Joku juoksee, viemärinkansi kolahtaa, liukuportaisiin pudonnut nenäliina hioutuu portaiden yläpäässä ohuemmaksi ja ohuemmaksi.

On ääniä, joita haluaa kuulla. Ystävän tervehdys, lempibiisi kahvilan ovenraosta. Joskus sateen ropina sateenvarjolle hymyilyttää.

Ja on ääniä, joita ei halua kuulla. Niitä on kaikkialla. Kun bussikortti on tyhjä, leimauslaite ei tyydy ilmoittamaan siitä vaivihkaa. Laite piipittää hengenhädässä. Keskellä autoon luikertelevaa jonoa piipitys saa kylmän hien otsalle. Tai pankkiautomaatti, joka töksäyttää kortin ulos aukosta, kun tilillä ei ole tarpeeksi rahaa nostettavaksi. Klonks. Sitä ääntä on vaikea unohtaa.

Kaupan varashälyttimet alkavat piipittää, kun poistun kaupasta. Myyjä pyytää minua kävelemään hälyttimien välistä uudelleen. Taas piippaa. Lopulta puran reppuani kassahihnalle, naureskelen koko jutulle, mutta tunnen katseet niskassani. Olen pysäyttänyt kassan toiminnan, myyjä joutuu keskittymään siihen, mitä nostelen esiin: vesipullo, muistikirja, kyniä, villasukat. Kun pääsen jatkamaan matkaa, en samana päivänä mene sisään enää yksistäkään ovista, joissa on hälyttimet. Varmuuden vuoksi.

Äänet, joita en halua kuulla, ovat koneiden ääniä. Ne kertovat, etten mukaudu maailmaan, joka meille on rakennettu. Siisti, koneellinen maailma hylkii ihmistä. Tietokone ei hyväksy salasanaa, eikä se koskaan ole koneen vika - vika on siinä, että olen unohtanut vaihtaneeni salasanan pari päivää aikaisemmin. Kirjaston palautusautomaatti sylkee kirjan takaisin uudelleen ja uudelleen. Vika on minussa, koska minä tarjoan kirjaa sille väärin päin.

Torjumisen ääni on aina korviavihlova. Äänten suunnittelijat ovat onnistuneet luomaan piippauksia, pärinöitä ja kolahduksia, jotka tihkuvat halveksuntaa ja hylkäämistä.

Miten olisi maailma, joka hymisisi hyväksyvästi, kun täysien ostoskärryjen kanssa kassalle jonottava asiakas päästää pelkän maitopurkin ostavan jonottajan ohitseen? Tai maailma, jossa olisi enimmäkseen hiljaista. Kaikki turha meteli veistettäisiin pois, ja ihmiset kuulisivat omat ajatuksensa. Mukava maailma, jota ei tarvitsisi paeta kuulokkeet korvilla mp3-soittimen musiikkivirtaan.

Äänen merkityksen huomaa vasta hiljaisuudessa. Me mittaamme tilaa, arvioimme lattiamateriaaleja ja astioitakin sen mukaan, millaista ääntä niistä kuuluu. Talvi vaimentaa kaikki äänet, sen huomaaminen on taianomaista. Se tapahtuu heti, kun lumi sataa.

Sitä ennen voi vielä kuulla syksyn viimeisen kärpäsen pörisevän ikkunassa valoa kohti. Tai herätä suomalaiseen rakkauden ääneen: kahvinkeittimen porinaan keittiössä, joka kuuluu ennen kuin silmät saa auki.

raisa.jantti@ gmail.com Kirjoittaja on kriitikko ja Keskisuomalaisen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.