Pikkutytön unelma toteutuu aikuisena, kun alla on 550-kiloinen jänis

Allasi on 550-kiloinen jänis ja pakoeläin, ratsastuksenopettaja muistuttaa. Ei kuulosta hyvältä. Jos jättipupu päättää kirmata pakoon, on minun vuoroni pistää pää lähimpään pensaaseen. Puristan ohjia peukalot ylöspäin ja toivon, että pystyssä olevat peukut pitävät kaikki mahdolliset möröt loitolla.

Silti hevosen maailma suistuu pieneksi hetkeksi raiteiltaan kentän ulkopuolella olevien puomien vuoksi. Suistuminen ei ole kaukana satulassakaan. Totean ääneen, että nyt pelottaa.

En edes kuvittele ohjaavani hevosta, eikä silläkään taatusti moista harhakuvitelmaa ole.

Parikymmentä vuotta sitten tuskin olisin miettinyt, mitä minulle voi ratsastaessa tapahtua. Nyt silmissäni ravaavat ne otsikot, joiden alla kerrotaan kuolleista tai loukkaantuneista ratsastajista. Mielessäni laulaa Ultra Bra: "Jos housuihin hiipii pelko, niin kaihda silloin satulaa."

Tästäkö ne pikkutytöt oikein haaveilevat?

Haaveilin siitä aikoinaan itsekin. Lapsena luin Hevoshullua, Villivarsaa ja hevoskirjoja ja aioin aloittaa ratsastuksen. Allergiatesti kuitenkin osoitti, että ehkä sittenkään ei. Siihen aikaan ei vielä puhuttu siedätyksestä ja sanottu, että kannattaa kokeilla. Onneksi nyt on toisin.

Yleensä vasta syksy innostaa kesän laiskistamat ihmiset uusien harrastusten pariin, mutta tänä vuonna otin varaslähdön ja aloin katsella eri vaihtoehtoja sillä silmällä jo kesällä. Opintojen päättymisen jälkeen vapaa-aikaa tuntui olevan jopa liikaa.

Totesin ratsastusta harrastavalle ystävälleni puolihuolimattomasti, että ovatpas aikuisten ratsastusalkeiskurssit kalliita. Ystävä innostui, tartutti intonsa minuunkin - ja varasi tunnin. Jos ei pikkutyttönä, niin edes aikuisena. Ainakin kerran.

Hevonen on jämähtänyt paikalleen, eikä se oikeastaan minua haittaa. Selässä pysyminen on paljon helpompaa silloin kun polle on paikallaan kuin silloin kun se liikkuu. Ratsastuksenopettaja muistuttaa, että enhän aja autoakaan niin, että painan kaasua ja jarrua samaan aikaan - en siis voi pyytää hevostakaan menemään samaan aikaan eteen- ja taaksepäin.

Totta, mutta ei tällä ole muutenkaan mitään tekemistä autolla ajamisen kanssa. Tuttu auto kääntyy pienestäkin käskystä, hevosella sen sijaan on käsijarru päällä.

Myönnettävä on, että kun se sitten tekee niin kuin tahdon, tuntuu kivalta. Miten pienestä se lopulta ymmärtääkään, kun vain osaan viestiä tahtoni sille oikein. Ihan niin kuin parisuhteessa.

Selkään ja sieltä pois pääsen vaivatta. Siitä saan kehuja; ratsastuksenopettaja tietää, että onnistumisia tarvitaan, jotta tämä nainen tulee uudelleen. Voi olla, että tuleekin - toimittajaminäni on jo todennut, että tästä minun on saatava tietää lisää. Se on hyvä tunne. Aitoa innostumista ei voi tuntea liian usein.

Tunnin jälkeen lihaksia koskee, mutta se tuntuu vain hyvältä. Vai ratsastuskärpäsen puremako se siellä polttelee?

Kirjoittaja on Karjalaisen ajankohtaistoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.