Pikselikomentaja (evp.) kauhistelee rintaman kuulumisia

Perjantaina se viimein tapahtui.

Avasin työpäivän näivettämänä Hesarin verkkosivut, jotka tarjosivat kuulumisia Afganistanista. Obama teki paljastuksen: al-Qaida on syöpä, joka pitää tuhota.

Sota, ei hyvä.

Hämmentävää uutisessa oli kuitenkin sen kuva, jossa amerikkalaistaistelijat kiirehtivät helikopteriin. En saanut selvää, oliko otos peräisin oikeasta elämästä vaiko tietokonepelistä kaapattu ruutu. Vaikutelma oli aivan identtinen.

Tätä olin spekuloinut päässäni jo uteliaassa lapsuusiässä, ja nyt viimeinkin sodankäynnin todellisuus ja fantasia olivat kohdanneet. Tältä se varmaan tuntui, kun vanha kansa väritelkkarin sai. Kokemus kuitenkin pelotti pikemmin kuin kiehtoi.

PIKAKELAUKSELLA kehittyvät tietokonepelit antavat nuoremmallekin oudon illuusion ikääntymisestä. Kun minä olin lapsi, tietokonepeleissä piti ihan itse kuvitella väkivalta ja kuolema, kun graafiset rajoitukset estivät sen kuvaamisen. Kyllä, moraalisesti kaksinaista.

Minulle addiktioksi riitti jo ala-asteikäisenä 256 tai jopa 16 värin taistelukenttä, ilman veriefektejäkin. Koulupäivän jälkeen saatoin kuluttaa tuntikausia pommittaen Mosulia tai revitellen tankilla pitkin Puolan niittyjä. Vastustajien tuhoaminen oli helppoa: neuvostotankit tunnisti kirkkaanpunaisesta värityksestä. Hävitystä kylväessä oli helppo torjua ajatus, että tuonkin vektoritankin sisälle käristyi muutama virtuaalinen kansanarmeijan taistelija.

PÄÄSIN KUIVILLE sotapelikierteestä ennen pelien visuaalista vallankumousta. Nykyään tunnustaudun pasifistiksi, jonka räimeennälän tyydyttää pommien sijaan punk, ja jota vieläkin sapettaa Henry Rollinsin nimmari nyt jo luultavasti räjähtäneen amerikkalaispommin kyljessä.

Olen vaihtanut taistelukypärän kukkahattuun ja kauhistelen nykyisen keinosodan kouriintuntuvaa realismia, jonka siivittämänä nuoriso oikoo jenkkien sotaisia harhapolkuja kotikoneiden ääressä.

Sotapelit, ei lainkaan hyvä.

Kai nyt parikymppinenkin saa luvan kanssa päivitellä, miten ala-asteen välitunneilla puhutaan headshoteista ja keskustellaan asiantuntevasti läntisen aseteollisuuden kruununjalokivistä? Onko varmasti turvallista, jos keskenkasvuinen kuvittelee koulumatkallaan Kuokkalan olevan Haditha?

On se nyt kumma, kun keskenkasvuiset pelaavat samoja pelejä, joilla rapakon takana koulutetaan merijalkaväkeä. Ja minunko tästä kuuluu vaahdota?

EI OLE MIKÄÄN uusi huomio, että sota on populaaria. Ja hyvä poptuote on esteettisesti kaunis ja koukuttava, kuten nykyaikainen sotapeli, jonka voisi sulattaa, mikäli se olisi aikuisille suunnattua mustaa huumoria. Mutta lopulta jopa machoin lätkänpeluu, kammottavin karaoke tai autolla kaahaaminen ilmastokatastrofin kynnyksellä ovat parempaa ajanvietettä kuin ihmisten listiminen. Myös tietokonepelien maailmassa.

Huomio, tulevat ja nykyiset vanhemmat! Isän baarikaapin ja levyhyllyn jatkeeksi voisi liittää pelihyllyn sotasiiven: viinaa, rokkia ja pyssyjä vain riittävällä iällä ja vastuullisessa valvonnassa.

Totuus löytyy edelleen kaurapuurosta, ei kranaatin sirpaleiden rautakuurosta.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja ja vuorontekijä

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.