Pilkunviilaajan lupaus uudelle vuodelle

Minä olen lukija, jollaista kirjoittajat vihaavat. Kun avaan lehden tai kirjan, silmäni etsivät virheitä. Jos jutussa on yksikin väärin kirjoitettu yhdyssana, pysähdyn taatusti juuri siihen.

Rakastan pilkku- ja yhdyssanasääntöjä, mutta vielä enemmän nautin siitä, mitä osaan kutsua vain kielen tyylikkääksi käytöksi. Suomi on sanoja täynnä; jos kirjoittaja toistaa yhtä ja samaa sanaa lehden sivulla 37 kertaa, rengastan sanat ja pudistelen surullisesti päätäni monotonisen sivun yläpuolella.

Pahinta on, että kuvittelen käyväni keskustelua. Raapustelen lehtien marginaaleihin kommentteja. Alleviivaan, rengastan, yliviivaan, järjestelen lauseet nuolilla uuteen uskoon.

Olisi ilkeää nauraa ihmisille, jotka eivät oikeasti osaa ilmaista itseään äidinkielellään (ajatus on lähinnä surullinen). Mutta ihmiset, jotka kirjoittavat työkseen - eikö heidän pitäisi olla erityisen tarkkoja kielestään? Siitä huolimatta suomentajalta saattaa livahtaa romaanin joka toiselle sivulle kankeita, sana sanalta englannista noukittuja lauserakenteita tai lehdessä lukea "auringon lasku", "hän oli ainoa, kuka" ja niin edelleen.

Kun ystäväni sitten linkitti Facebookiin videon, jolla kirjailija-näyttelijä-moniosaaja Stephen Fry puhuu kielestä, klikkasin linkkiä omahyväisesti ajatellen, että tässä on samanlainen kielen rakastaja kuin minä. Tästä minä varmasti tykkään.

Sääliä tuntematta Fry pudotti minut pilkkusäännöistä rakentamaltani jalustalta. Kieli muuttuu, se on muuttunut aina, eikä ole olemassa yhtä ja ainoaa, oikeaa kieltä, Fry toteaa. Hän kertoo vihaavansa ihmisiä, jotka kiinnittävät huomionsa kielen virheisiin ja kirjoittavat valituskirjeitä lehtien toimituksiin. Ja sitten, Fry sanoo, hän vihaa sitä, että hänen kuvitellaan olevan yksi näistä ihmisistä.

Ups.

Niin aloin ymmärtää lähestymistapani puutteet. Kieltä ei voi pysäyttää eikä kangistaa. Kielestä voi vain nauttia. Voi rakastaa suomen monipuolisia yhdyssanoja ja nauttia verbeistä, joiden joukosta löytyy etsimättä kymmenen synonyymiä vaikka kävelemiselle tai syömiselle. Erityisen nautittavaa suomen kielessä on, että sanoja voi keksiä ja tulla silti ymmärretyksi. Ja ne voivat tarttua käyttöön, kuten Alexandra Salmelan romaanissaan käyttämä riepale, joka on kirjan lukemisen jälkeen päässyt suustani paljon useammin kuin riekale tai riepu.

Siispä lupaukseni vuodelle 2012: etsin iloa kielen muuttumisesta. Loppujen lopuksihan kieli on työkalu, jolla omat ajatukset ja mielipiteet saa julki. Miten kamalaa, jos kaltaiseni pönöttäjät rakentavat esteitä toisten ihmisten kielenkäytölle. Väärin kirjoittamisen pelko ei saa estää ketään kertomasta, unelmoimasta, osallistumasta. Kieli on jokaisen, joka sitä käyttää.

Stephen Fryn video löytyy Youtubesta hakusanalla "Stephen Fry kinetic typography".

Kirjoittaja on kulttuuritoimituksen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.