Pingispöytähaaste

Espoon modernin taiteen museon EMMA-lehdessä haastateltiin 14-vuotiaita. Heiltä kysyttiin, mikä heidät saisi käymään museossa. Kaikki gallupiin vastanneet toivoivat, että museossa saisi tehdä jotain itse. Yksi vastanneista sanoi, että taidejutut eivät kiinnosta, mutta olisi kiva, jos museossa olisi vaikka pingispöytä.

Tämä pingispöytä on lehden lukemisesta lähtien kulkenut mukanani jokaiseen museoon, jossa olen käynyt. Olen tutkinut, miten museot yrittävät vastata tähän tulevan kävijäsukupolven heittämään haasteeseen.

Jyväskylän taidemuseossa tiede ja taide kohtaavat Checkpoint Leonardo -näyttelyssä. Museon nettisivuilla kerrotaan, että näyttely on ”suunnattu paitsi lapsille ja nuorille myös opettajille ja opettajaopiskelijoille”. Tässä siis etsitään yhteistyön välineitä taidemuseolle, opettajille ja koululaisille.

Mitä Checkpoint Leonardo sitten museosta kertoo? Ainakin sen, että tiede (ja tieteestä ammentava taide) on hidasta. Terike Haapojan In and out of time -videoteos kestää neljä ja puoli tuntia. Päivi Hintsasen Vaskenruosteyrttitarhassa metalliset kasvit ruostuvat pikkuhiljaa. Jeanette Schäringin Pinnanalaisessa vesipuutarhassa vesi vaihtaa väriään veteen lisättyjen kasvimateriaalien vaikutuksesta.

Ei varsinaista pingistä.

Halu tehdä museossa jotain itse on tietenkin eri asia kuin halu pelata pingistä. Joskus asioiden käsitteleminen vaatii (kirjaimellisesti) asian tekemistä käsin. Grafiikkanäyttelystä voi saada enemmän irti, kun saa itse kokeilla, miten grafiikkaa tehdään. Pingispöytä museossa vaikuttaa sen sijaan sijaistoiminnolta, keinolta paeta tylsäksi koettua ympäristöä pelin hektiseen maailmaan.

Olen suuri hitauden puolestapuhuja, enkä toivoisi museoiden koskaan lähtevän kilpailemaan niiden ihmisten huomiosta, jotka eivät jaksa odottaa nettisivun avautumista viittä sekuntia pidempään. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että videoteos kestää neljä ja puoli tuntia – harva sitä tulee kokonaan katselleeksi, mutta sellaistahan elämä on, katkelmia siitä ja tästä, ei koskaan kokonaista tarinaa.

Museoiden on siirryttävä sukupolvelta toiselle. Onko ratkaisu opettaa vauhdikkaita nuoria sukupolvia kestämään hidasta ja harvoin valmiita vastauksia antavaa taiteen vastaanottamisen prosessia? Vai pitäisikö taiteesta tehdä klikattavaa, selattavaa, pelattavaa ja yleisön muokattavissa olevaa yhteistä materiaalia?

Oikeastaan kysymys ei olekaan suunnattu museoille vaan taiteilijoille. Ja koska aina tulee uusia taiteilijasukupolvia, tulee aina myös uusia sukupolvia puhuttelevaa taidetta. Museoiden tehtävä on ottaa muutos vastaan ilolla, koska – kliseistä kyllä – vain se, mikä muuttuu, voi pysyä hengissä.

Vaikka kiven täytyy vieriä, jottei se sammaloidu, se saa kuitenkin säilyä kivenä.

Museoiden ei tarvitse muuttua muovisiksi viihdekeskuksiksi, mutta niiden täytyy uskaltaa heittäytyä vierimään tuntemattomillekin rinteille.