Pitääkö taiteilijan olla parempi ihminen?

Kulttuurialan toimijat tuntuvat elävän jatkuvassa puolustusasemassa. Resurssit ovat vähäisiä, ymmärtäjiä ei päättäjissä paljonkaan ole, toimeentulokysymyksiä ei ratkaista, taiteilijat joutuvat maksamaan saadakseen töitään esille, lehdissä ei kirjoiteta tarpeeksi ja niin edelleen. Samalla kuitenkin suuri enemmistö tunnustaa taiteen ja kulttuurin merkityksen elämässään. Kulttuuria halutaan käyttää, mutta siitä ei haluta maksaa.

Taiteilijat ja kulttuuritoimijat ovat vähemmistö, joka parantaa enemmistön elämää tekemällä taidetta ja tapahtumia. Asetelma on kummallinen - vaikka taiteilijoiden on vaikea elää työllään, heitä kadehditaan. Taideammatti koetaan etuoikeudeksi, ja jotenkin se (ulkopuolisten silmissä) tuntuu korvaavan epävarman toimeentulon.

Kun lähtökohta on näin epätasapainoinen, tulee väkisinkin sellainen olo, että kulttuurin tekijöille pitäisi antaa mahdollisuus tuoda kantansa esiin. Niinpä harva kirjoitus on jäänyt vaivaamaan minua yhtä paljon kuin Tero Karjalaisen kolumni (Minä tein vuoden 2009 kulttuuriteon, Keskisuomalainen 8.1.), jossa kirjoittaja kritisoi niin monen kulttuuritoimijan nimenneen vuoden kulttuuriteoksi jotain itse tekemäänsä.

Ensin tuli sellainen olo, että eihän kulttuurin tekijöitä näin saa lyödä. Mutta toisaalta: pitäisikö kaikkea, mitä kulttuurialalla tehdään, kannattaa ihan vain sen vuoksi, että taiteilijat ovat epätasa-arvoisessa taistelussa itseään suurempia voimia vastaan?

Tärkeintä olisi kuitenkin pohtia, mitä kulttuuritekojen nimeämisen takana on. Miksi niin moni nimeää itsensä tai oman organisaationsa, kun kysytään vuoden parasta tekoa? Ei kai voi olla niin, että muiden työ ei kiinnosta? Tai että näkyvyyttä ei haluta kenellekään muulle, kun sitä ei itsekään saa?

Resurssien niukkuus ja koveneva kamppailu näkyvyydestä aiheuttaa väkisinkin kilpailuasetelman, jossa on pakko käyttää kyynärpäitä. Kun jaossa on vain muutama apuraha, on pakko jotenkin perustella, että on parempi kuin muut. Kun mediaan pääsee vain harva, on pakko tuoda itsensä esille millä keinolla hyvänsä. Oman hännän nostaminen on inhimillistä ja ymmärrettävää, mutta monille myös välttämätöntä - näkyvyys on hankittava itse, jos sitä ei muuten saa. Kulttuurin tekeminen on turhaa, jos yleisö ei sitä löydä.

On julmaa, että taiteilijat pakotetaan kilpailemaan keskenään ja kadehtimaan niitä, joilla menee paremmin. On kuitenkin väärin asettaa taiteilijoille muita korkeammat moraalistandardit. Samassa maailmassahan me elämme, työmahdollisuuksista kilpailevat pätkätyöläiset ja epävarman tulevaisuuden varaan rakentavat lomautetut, työttömät ja niin monet työllisetkin. On vaikeaa iloita toisten puolesta, jos omalle työlle ei saa arvostusta. Vielä vaikeampaa on luopua harvinaisesta mahdollisuudesta kertoa omasta työstään ja antaa palstatila sen sijaan jollekin muulle.

Kirjoittaja on kulttuuritoimituksen vakituinen avustaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.