Pokka pitää, sanoi lausuja

Jo kahdeksanvuotiaana opin, mitä lausuja ei saa koskaan tehdä ennen esitystä. Opettajani oli pyytänyt minua lausumaan koulun joulujuhlassa. Ennen koulun ala-aulassa tapahtuvaa kenraaliharjoitusta olin muiden tyttöjen kanssa kilpaillut välitunnilla siitä, kuka jaksaa pyöriä kauimmin. Välitunnin loputtua alkoi harjoitus ja lausuessani runoa lattia ja seinät keinuivat silmissäni. Jotenkin sain runon tankattua läpi, mutta olo oli kuin pienen purren kannella myrskyssä.

Sen jälkeen en ole tämänkaltaista lämmittelyä tehnyt ennen esitystä. Lausujan on aina varauduttava siihen, ettei koko juhlakansa ole välttämättä runouden ystäviä.

Keljon Nuorisoseuran äitienpäiväjuhlassa eturivissä istui muistaakseni kolme nuorta miestä. Tilaisuuden juontaja kuulutti lausuntaesitykseni olevan seuraava ohjelmanumero. Silloin nuo kolme miestä nousivat ylös ja marssivat salin läpi ja poistuivat ovesta ulos. Siinä oli lausujan pokka kovilla. Se kyllä piti sillä kertaa. Eri asia on, miten Lauri Viidan herkän Alfhild-runon tulkinta onnistui.

Itse kukin lausuntaa vähänkin harrastanut tietää, että jokainen runo vaatii tiukan harjoittelun ja tekstiin syventymisen. Kerran tällainen runoon paneutuminen pelästytti perheeni pahanpäiväisesti. Olin kodissamme vetäytynyt harjoittelemaan ja sulkenut oven tiiviisti perässäni olettaen, etteivät äänet kantaudu olohuoneeseen asti, jossa mieheni ja lapseni istuivat televisiota katsomassa. Harjoittelemani runo sisälsi voimakkaita tunteita, joiden vietäväksi olin ilmeisesti antautunut varsin voimaperäisesti, koska yllättäen tyttäreni syöksyi sisään ja kysyi kauhistuneena: "Äiti, mikä sinulla on hätänä?"

Kauhunhetkiä olen myös itse kokenut ainakin kerran esiintyessäni Jyväskylän kaupunginkirkossa.

Kirkkosali oli lähes täynnä. Neljän lausujan voimin tilaisuus oli jo sujunut varsin mallikkaasti, kunnes minulle tapahtui se, mikä on monien lausujien painajaisuni. Äkkiä teksti katosi muististani kuin veitsellä leikaten. Siinä seisoin muutamien ehkä elämäni pisimpien sekuntien ajan ja tuijotin eteeni muistamatta ainuttakaan sanaa. Ikuisuudelta tuntuvan tuokion kuluttua teksti palasi mieleeni, ja jatkoin kuulemani mukaan tyynesti eteenpäin.

Tämän jälkeen päätin, etten enää milloinkaan lausu missään julkisessa tilaisuudessa, mutta tästä lupauksestani olen kyllä luistanut. Vaikka lausujan tie ei ole pelkillä ruusuilla silattu, ja vain harvoin yleisön raivokkailla suosionosoituksilla viitoitettu, niin joku sisäinen pakko panee runoja lausumaan ja usein myös niitä rustaamaan.

Toki se hetki, jolloin tekstin sanoma tavoittaa kuulijan, on vertaansa vailla. Tunne siitä, että on saanut kosketettua toisen sisintä, on niin arvokas, että se saa meidät lausujat jatkamaan "runolle rupeamista".

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen avustaja ja kriitikko.