Politiikkakin siirtyy tosi-tv:hen

Tosi-tv-sarjassa Vain elämää tunnetut laulajat itkevät, kun kollegat esittävät heidän kappaleitaan. Uudella tuotantokaudella Jenni Vartiaista on kritisoitu siitä, ettei hän avaudu ja näytä tunteitaan. Myöskin räppäri Elastinen rikkoo ohjelmaformaattia leveällä kestohymyllään.

Jenni Vartiainen on artistina äärimmilleen tuotteistettu ja brändätty, mutta hänen pidättyväisyytensä viehättää minua. Se on yllättävä arvokkuuden pilkahdus keskellä pakkoitkua, jossa liikututaan narsistisesti omasta herkkyydestä.

Sentimentaalisuuden kultti on tuttu myös politiikasta. Poliitikoilta on kärttämällä kärtetty kyyneliä ainakin siitä lähtien, kun brittimedia vaati kuningatar Elisabethia suremaan julkisesti prinsessa Dianaa. Suomessa media ryhtyi painostamaan johtavia poliitikkoja tunteiden ilmaisuun Kaakkois-Aasian tsunamikatastrofin jälkeen.

Kanssasureminen sopii piispoille mutta pukee poliitikkoja huonosti. Itse en kaipaa valtakunnanjohdolta empatiaa vaan tyyneyttä, ryhtiä ja kykyä ratkaisuihin joka tilanteessa. Aitouden performanssi on tullut kuitenkin politiikkaan jäädäkseen.

Uskon, että on vain ajan kysymys, milloin tosi-tv:n vaikutuskeinot otetaan täydellä teholla mukaan poliittiseen viestintään. Tosi-tv paljastaisi kohteistaan sliipatun poliitikkoroolin taakse kätkeytyvän, tunne-elämältään vivahteikkaan ydinihmisen kaikkine rosoineen. Samalla se tarjoaisi mehukkaita paljastuksia kulissien takaa – tarkasti annosteltuna ja käsikirjoitettuna.

Kokoomus on tässä maassa politiikan julkisuudenhallinnan ylivoimainen edelläkävijä ja on tuottanut myös esimakua siitä, mitä politiikan tosi-tv voisi tulevaisuudessa olla.

Tuukka Temosen ohjaama dokumentti Presidentintekijät kuvaa Sauli Niinistön presidentinvaalikampanjaa, tarkalleen ottaen kampanjatiimin ydinryhmää neuvotteluissaan. Elokuva sai ylimääräistä julkisuutta, kun puoluesihteeri Taru Tujunen halusi estää sen julkaisun.

Tuohtumus valmiiseen tuotteeseen saattoi olla vilpitöntä, sillä dokumentin pääosassa on Tujunen eikä Niinistö. Dokumentin paljastus politiikan mielikuvamuokkauksesta ei kuitenkaan ole uutinen vaan vastaa täysin yleistä käsitystä. Käytännössä kohu oli elokuvalle ilmaista mainosta.

Presidentintekijät edustaa totaalista julkisuudenhallintaa, sillä se tuottaa vaikutelman aitoudesta. Kuvauksen kohteena olevat puoluestrategit ja imagokonsultit ovat tietenkin tietoisia kameran läsnäolosta.

Voitettujen vaalien jälkeen julkaistu Presidentintekijät imartelee kokoomusta. Puolueen media-ammattilaiset pitävät tilanteen hallinnassa silloinkin, kun Pekka Haavisto nousee haastajaksi ja hänen kannattajansa virittelevät konservatiivi–liberaali-vastakkainasettelua. Niinistön kampanjaväki halaa Haaviston ”antijytkyn” kuoliaaksi korostamalla oman ehdokkaansa suvaitsevaisuutta.

Dokumentti kertoo kuitenkin myös ehdokkaasta, joka ei taivu mainostoimistomuottiin eikä perusta pöhinästä. Uskon, että tämä oli merkittävä syy Niinistön kansansuosioon alun perinkin.

Kampanjaväki pelkää, että Niinistö erottuu epäedukseen vanhoillisella, paronimaisella ylenkatseella. Epäilen, että äänestäjiä kiehtoi juuri Niinistön valtiomiesmäinen etäisyys, jääräpäisyys ja vastavirtaan kulkeminen.

Julkisuuspeli politiikassa on vaikeaa tasapainoilua täydellisen kontrollin ja vaaramomentin säilyttämisen välillä. Niinistön kampanjassa toimivat molemmat puolet.

Nykyajan poliittinen julkisuus vaatii särmää ja arvaamattomuutta, etenkin henkilövaaleissa. Herraskaisen pidättyväinen Elisabeth Rehn hävisi Martti Ahtisaarelle, joka murjaisi Tuttu juttu -visailussa puolisoaan ”peijooniksi”. Kännykkäisä Esko Aho oli täyttä teflonia verrattuna Tarja Haloseen.

Karheasta elämänmakuisuudesta on tullut uusi normi, suorastaan klisee. Uusissa Hollywood-elokuvissa sankarit ovat ”inhimillisen” haavoittuvia ja heikkoja. Batman ja James Bond joutuvat riutumaan masokistisessa surkeudessa ennen kuin heidän sallitaan lopuksi pelastaa maailma.

Supersankarien aika on ohi. Poliitikotkin on pudotettu jalustalta, mikä on hyvä, mutta samalla on menetetty jotain vanhasta ihanteellisuudesta.

Poliitikolta vaaditaan kykyä heittäytyä, improvisoida ja tarttua hetkeen. Taitava poliitikko säätelee rahvaanomaisuutta ja arvokkuutta yleisön ja tilaisuuden mukaan.

Vaikka politiikka on performanssia, pitää poliitikon olla oma itsensä. Tämä ristiriitainen vaatimus korostuu tosi-tv:n ja sosiaalisen median ajassa, kun yksityisestä minästä esitellään julkisesti ihanneversioita.

Politiikka on jo nykyisellään korostetun kampanjakeskeistä. Jyrki Katainen toisteli eduskuntavaalien jälkeen, kuinka kokoomuksen vaalivoitto perustui positiiviseen kampanjaan.

Pääministeri Alexander Stubb perusteli tuoreita ministerivalintoja ”vaalit voittavan joukkueen” muodostamisella. Vaalikampanjoista on tulossa politiikan varsinainen asiasisältö. Kampanjat viittavat itseensä, kampanjointiin. Osa äänestäjistä peukuttaa nokkelinta vaalimainosta.

Viimeisimmissä gallupeissa kokoomus on kuitenkin ollut laskussa. Korostunut imagopolitiikka voi mennä yliyrittämiseksi, ja alkaa näyttää falskilta.

Stubb on jo selvästi suitsinut Twitter-aktiivisuuttaan ja muita mediatempauksia. Kokoomuksessa ollaan syystäkin huolissaan konservatiiviäänestäjistä.

On turha haikailla aikaa, jolloin poliittinen julkisuus oli vähemmän henkilökeskeistä ja enemmän asiakeskeistä. Politiikan uutisointi ei ole pelkästään viihteellistynyt vaan kaikin tavoin runsastunut, kuten julkisuus yleensäkin.

Puoluekantoihin mielikuvamuokkaus vaikuttaa vain tiettyyn rajaan asti. Kaikkia äänestäjiä ei voi miellyttää yhtä aikaa.

Kirjoittaja on Sunnuntaisuomalaisen toimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.