Prahassa, 21. elokuuta 1968

Kun Varsovan liiton joukot miehittivät Tšekkoslovakian ja saapuivat Prahaan elokuussa 1968, Yhdysvaltain ulkoministeri Dean Rusk oli jo vakuuttanut Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromykolle, ettei Yhdysvallat puuttuisi asiaan, koska se oli ”sosialistisen leirin sisäinen”. Tämä kävi ilmi, kun Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) keskuskomitean pöytäkirjat tulivat julkisiksi vuonna 2007.

Miehityspäivänä Neuvostoliiton uutistoimisto TASS tiedotti, että Tšekkoslovakian hallitus ja kommunistisen puolueen keskuskomitea olivat pyytäneet ”veljellistä apua lännestä uhkaavan vaaran vuoksi”.

Tämä oli pelkkä sumuverho. Todellinen tarkoitus oli nujertaa Tšekkoslovakian kommunistisen puolueen aloittama reformiohjelma, jossa tehtiin taloudellisia uudistuksia, poistettiin sensuuri ja laajennettiin kansalaisvapauksia.

Tšekkoslovakian presidentti Ludvík Svoboda ja puoluejohtaja Alexander Dubček tuomitsivat välittömästi miehityksen kehottaen rauhanomaiseen vastarintaan, mihin kansalaiset ryhtyivät osoittaen suurta mielikuvitusta. Maan hallitus ja salaa kokoontunut kommunistisen puolueen keskuskomitea katsoivat yksimielisesti miehityksen laittomaksi.

Liikenneristeyksissä tienviitat käännettiin vääriin suuntiin ja kaupungeissa katukilvet poistettiin tai vaihdettiin, joten miehittäjillä oli suuria vaikeuksia tietää, missä olivat ja löytää minne oli käsketty mennä. Maan kaikkien tehtaiden sireenit soivat puolelta päivin vastalauseena.

Kansallinen radio pystyi jatkuvasti lähetyspaikkaa vaihtaen tiedottamaan useana päivänä maanalaisuudesta. Muutama tusina siviilejä kuoli esimerkiksi jäätyään panssarivaunujen alle. Sotilaallista yhteenottoa ei syntynyt eikä maan armeijaa riisuttu aseista, koska miehittäjille luvattiin armeijan pysyvän parakeissaan puuttumatta tilanteeseen.

Kaikkialla sosialistisen leirin ulkopuolella syntyi spontaaneja mielenosoituksia miehitystä vastaan. Helsingissä tuhannet ihmiset osoittivat mieltä Neuvostoliiton suurlähetystön luona. Jyväskylässä ylioppilaskunnan järjestämässä mielenosoituksessa pääsihteeri Seppo Naumanen kantoi Tšekkoslovakian lippua.

Presidentti Urho Kekkonen huolestui, olisiko Suomi seuraava miehityksen kohde. Hän myös kiukustui siitä, että Neuvostoliiton suurlähettiläs Andrei Kovalev oli vakuuttanut hänelle miehityksen tapahtuneen Tšekkoslovakian omasta pyynnöstä. Neuvostoliiton piti lähettää pääministeri Andrei Kosygin lepyttelemään Kekkosta lokakuussa muka ”kalastusmatkalle”, missä puutteellinen tiedonkulku oli vähällä aiheuttaa tykistötulta.

Suomen sisäpolitiikassa miehitys oli maanjäristys. Suomen kommunistisen puolueen keskuskomitea päätti tuomita miehityksen – ja vielä Hertta Kuusisen ehdotuksesta! Puolue jakautui kahtia, koska Taisto Sinisalon johtama vähemmistö antoi tukensa miehitykselle.

Kekkonen ei tuominnut julkisuudessa, vaan teki virallisen vierailun Tšekkoslovakiaan seuraavana vuonna. Sen taustalla oli Suomen pyrkimys pohjustaa Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssin järjestämistä Suomessa, kuten tapahtuikin vuonna 1975.

Saksan liittokansleri Willy Brandt oli taivutellut Yhdysvaltain ulkoministerin Henry Kissingerin näkemään, miten länsi voisi hyötyä ETYKistä. Tuloksena oli lopulta koko sosialistisen järjestelmän romahdus 1990-luvulla.

Olin diplomaattina Tšekko­slovakiassa 1973-76 ja saatoin omin silmin nähdä miten Neuvostoliitto painosti mitätöimään kaikki ”Prahan kevään 1968” saavutukset: professoreista tuli kadunlakaisijoita ja taiteilijat pakotettiin tekemään sosialistista realismia tai lastenkulttuuria.

Prahan kevään aatteet eivät koskaan kuolleet, vaan paljolti toteutuivat Neuvostoliiton romahduksen jälkeen. Mutta on murheellista, miten tšekit ja slovakit nyt ovat ajautuneet omahyväisen ja vieraskammoisen populismin urille.

Kirjoittaja on suurlähettiläs emeritus ja tietokirjailija.

Tämä sisältö on vain tilaajille.

Tilaa Keskisuomalainen verkko joka päivä 15 eur. / 3 kk kestotilauksena

Tilaa tästä!

Jos olet jo tilaaja, .