Puhe työvoimapulasta saa selkäpiin karmimaan

Selkäpiitä alkaa karmia, kun työnantajien huuto työvoimapulasta kasvaa. Sitä on nimittäin useamman kymmenen vuoden toimittajaurani aikana seurannut talouden odotettua rajumpi käänne. Hetken päästä ongelma on aina ollut työpaikkapula.

Tälläkin hetkellä Yhdysvaltain talouden tulevaisuus näyttää paljon synkemmältä kuin uskalletaan ääneen sanoa. Jos siellä käy huonosti, ei meilläkään hyvin mene. Kotimaan vientiteollisuudessakin rakennemuutos jatkuu koko ajan paitsi siinä takavuosina kaiken huomion saaneessa huippuklusterissa, jossa kymmenet tuhannet työpaikat tulivat ja menivät vajaassa vuosikymmenessä.

Vilkaisu tammikuun työvoimatilastoihin kertoo, ettei maassa kovin kaksista työvoimapulaa pitäisi vielä olla. Työvoimatoimistoissa oli runsaat 55 000 avointa työpaikkaa tarjolla ja vajaat 219 000 työtöntä työnhakijaa. Kaikkialla maassa ja kaikilla ammattialoilla työnhakijoita oli enemmän kuin työpaikkoja. Vain Pohjanmaalla kumpiakin oli tarjolla suhteellisen vähän. Ehkä siellä osataan jotakin paremmin kuin muualla.

SAMA TILASTO kertoo, että työvoimaan kuulumattomiakin työnhakijoita oli 58 700. He ovat niitä, jotka haluavat asepalveluksesta, koulutusputkesta, vanhempainlomilta ja hoitovapailta, määräaikaiselta työkyvyttömyyseläkkeeltä tai kotitöistä työmarkkinoille, vaikka eivät ehkä heti tänään ole työnantajan käytettävissä.

Yli 55-vuotiaita työttömiä oli edelleen lähes 61 000 ja työttömyyseläkkeensaajien määräkin kasvanut, vaikkei sitä eläkettä voi enää saada kuin tänä vuonna työeläkerajan 63 vuotta täyttävä tai vuoden nuorempi henkilö.

En lainkaan epäile sitä, etteikö työnantajien kokema työvoimapula ole totta. Olisi kuitenkin syytä kertoa selkokielellä ja rehellisesti, mikä konkreettinen ongelma on, kun väkeä näyttäisi olevan yhä tarjolla joka lähtöön ja huippusuhdanne on joka tapauksessa ohitettu.

NIMITTÄIN SE todellinen työvoimapula on vasta tulossa. Vuonna 1945 syntynyt, Suomen historian ensimmäinen suuri ikäluokka yltää tänä vuonna eläkerajalle. Siitä ei ongelmia vielä koidu, sillä enemmistö vuosiluokasta on jo vanhuus-, työkyvyttömyys- ja työttömyyseläkkeillä.

Ensi vuonna eläkkeelle lähtee jo reipas määrä väkeä ja kolmena seuraavana vuonna historialliset ennätysmäärät kunakin. Senkin jälkeen joka vuosi työelämästä eläköityy enemmän väkeä kuin sinne luontaisesti tulee seuraavat pari vuosikymmentä.

Suurten ikäluokkien eläköityessä työvoiman koulutustaso kohoaa kertaheitolla. Meistä kun kolmannes kävi vain kansakoulun. Koulutuksenkin väitetään taas periytyvän. Rohkenen epäillä. Sitä keskustelua käytiin vähän aiemmin vuolaasti Ruotsissa, kunnes palkkatilastoista keksittiin, että putkimiehen poika teki viisaasti kouluttautuessaan putkimieheksi. Olisi saattanut olla viisasta maisterin kätevälle pojallekin.

Sen sijaan se on jo varmaa, että suuret ikäluokat saavat vanhetessaan alkaa hoidella toisiaan. Millään ilveellä Suomessa ei riitä lähimainkaan työvoimaa siihen, että me parin vuosikymmenen kuluttua voisimme kremppoinemme pärjätä kodeissamme ilman toistemme apua.

Terveydenhoidon väkikään ei millään tule riittämään meidän hoitoomme, kun sen aika tulee. Eikä meillä taida olla intoakaan paketiksi vuodeosastolle.

Me muistamme vielä, miten vanhat kuolivat arvokkaasti kotona. Nuoremmille se lienee kamala ajatus.

Kirjoittaja on taloustoimittaja ja Keskisuomalaisen vakituinen avustaja. Hän kirjoitti yhdessä Ulpu Iivarin kanssa kirjan Suuret ikäluokat luokkakuvassa (Ajatus Kirjat, 2008).

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.