Punamustaa hulluutta italialaisilla jalkapallokentillä

Kävin toukokuussa katsomassa Serie A:n päätöskierroksen ottelun AC Milan-Juventus. Kyseessä oli ensimmäinen kerta, kun sain seurata maailmanluokan huippujalkapalloa paikan päällä.

Ennen Milanon reissua viimeisin livemuistoni futiskatsojana ajoittui 2000-luvun alun joensuulaisspektaakkeliin JiiPee-Julkkikset. Vaikka kesäinen Joensuun Keskuskenttä on söpö paikka, San Siro on jalkapalloystävän karkkimaa - karkkimaa, jonka suurin herkku on italialaisen jalkapalloilun näkemisen lisäksi 85 000-paikkaisella stadionilla vallitseva, lajista hullaantuneen yhteisön luoma fiilis.

En fanita mitään erityistä italialasta joukkuetta eikä Serie A:n mestaruustaisto ole tästä syystä ollut samanlainen jännityksen aihe kuin vaikka rapakon toisella puolella pyörivä La Liga -kausi.

Firenzeläinen kaverini on kehottanut kannattamaan kahdesta Milanon joukkueesta Interiä, joka on kuulemma sympaattisempi joukkue kuin Berlusconin temmellyskenttänä toimiva Milan.

Etukäteen luodut ennakkoasenteet kuitenkin murenivat toukokuisena iltana San Siron yleisömeren kohinan ja Milanin kannatuslaulun tahdissa. Reilun 90 minuutin ajan rakastin Milania. Kun kymmenettuhannet fanit huutavat Paton nimeä, sisällä elävä pieni punamusta piru herää väkisinkin henkiin.

Asioiden laita riippuu siitä, kummalta puolelta niitä katsoo. Toisella puolella ovat mielipiteet jakava pääministeri, seuran johdon korruptioepäilyt ja lahjusskandaalit.

Toisella puolella on tähän kaikkeen syytön, punamustia kaulahuiveja pitävä italialainen futisperhe, jolle AC Milan on paljon enemmän kuin kotikaupungin urheiluseura.

En väitä, että italialainen lajirakkaus olisi huoletonta pumpulipilvissä pomppimista. Jalkapallohistoria tarjoaa tarpeeksi esimerkkejä siitä, kuinka kuningaslaji on ottanut paikallisten elämässä kohtuuttoman ison roolin.

Käsistä karannut rakkaussuhde on näkynyt lukuisina maan jalkapalloilua varjostavina väkivaltaisuuksina.

Kaikesta hulluudesta huolimatta ei voi olla toivomatta, että jotain eteläeurooppalaisesta kannattajailmapiiristä välittyisi suomalaiseen jalkapallomaailmaan.

Pari vuotta Italiassa ja Ruotsissa asunut ja maiden jalkapallokulttuureihin tutustunut kaverini kävi viime kesänä katsomassa Eurooppa-liigan karsintapelin, jossa FC Lahti kohtasi kotonaan belgialaisen Club Bruggen.

1-1-tilanteessa kaverini nousi parin muun kannattajan kanssa antamaan seisovat suosionosoitukset Lahden loppuminuuteilla hankkimalle kulmapotkulle.

Virhe, jota ei olisi maamme hulvattomassa fanikulttuurissa saanut tehdä. Takana istuvat närkästyneet sunnuntaikatsojat pyysivät yli-innokasta ryhmää rauhoittumaan ja istumaan alas, koska "muuten ei näe".

Jalkapallo on vakava laji.

Kirjoittaja on Karjalaisen urheilutoimituksen kesätoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.