Puolukasta selkä vääränä

Vanha kansa jo tiesi: Sen, minkä sienessä säästää, puolukalla palkitsee.

Sieniä on tänä syksynä ollut hintsusti, lukuun ottamatta suppilovahveroita. Puolukoita sen sijaan on valtavasti, ikinä en ole moisia määriä Keski-Suomen mättäillä nähnyt.

Tässä laajuudessa puolukka alkaa olla jo kansanterveydellinen riski. Keräämisen hurmoksessa selän oikominen helposti unohtuu, ja edessä ovat tuskaiset päivät, tai yöt.

Itse riivin poimurilla sangollisen yhteen kyytiin. Vaikkei siinä kauaa mennyt, seuraavat viisi yötä piti viettää sohvalla istuma-asennossa. Yläselän poimurilihakset olivat yhtäkkiä aktivoituneet liikaa ja alkoivat karmeasti jäytää makuulle mennessä. En varmasti ole ainoa puolukassa itsensä vammauttanut.

Seuraava sangollinen pitää poimia vahingosta viisastuneena nelinkontin.

Kuokkalasta Keljon marketeille ajellaan nykyään Ristonmaan paloaseman pihan kautta. Entisen tien paikalle on kaivettu kanava, kenties golfkentän kastelutarpeita varten. Kaupunkilegendan mukaan palomiehillä on sauna rakennuksen yläkerrassa, ja he käyvät vilvoittelemassa kattotasanteella. Turhaa juttua, olen ajanut ohi monta kertaa, eikä katolla näy koskaan ketään.

Toinen kaupunkilegenda sen sijaan ehkä onkin totta. Väitetään, että jotkut ravintolat tekevät ruuat etukäteen, ja keittiössä on vain siivooja, joka oman toimensa ohella lämmittää tilatut ateriat mikrossa.

Tätä en uskonut, ennen kuin lomamatkalla sain eteeni harmaankirjavan, haalean pihvin, jota ympäröi vielä osittain hyytelöitynyt kastike. Ties milloin paistettu ja onnettomasti lämmitetty, hintaa oli kuitenkin hieman yli 20 euroa.

Suomalaiseen tapaan en tietenkään valittanut tarjoilijalle, joka tuli varta vasten tiedustelemaan asiakkaan tyytyväisyyttä.

– Maistuuko ruoka?

– Kiitos, kyllä maistuu!

Maistuu pahalle, olisi pitänyt jatkaa, mutta en viitsinyt pahoittaa nuoren tarjoilijan mieltä.

Maistuuko ruoka -kysymystä esitetään ravintoloissa kiitettävästi. Se on varmasti sitä kuuluisaa asiakaspalvelua. Ennätystä pitää hallussaan uudehko jyväskyläläinen ravintola, jossa kolmen ruokalajin aterialla maistuvuutta piti vakuutella neljä kertaa. Aina ei ruokaa ollut ehtinyt työntää suuhunsa vielä ollenkaan. Alkukeitto maistui pussikeitolta, pihvi oli mauton ja annos kokonaisuutena arvioiden ylisuolainen, mutta hyvin taas muka maistui kaikki.

Valehtelu johtuu ehkä siitä, että ainakin me vanhempi sukupolvi olemme lapsesta saakka oppineet, ettei ruuasta saa valittaa. 1970-luvulla piti koulussakin syödä lautanen tyhjäksi. Onneksi oli se vohvelikankainen pieni ruokaliina, jonka sisään sai ujutettua punajuuriviipaleet ja näkkileivän. Munuaiskeiton ja aprikoosipuuron piilottamiseen ei ollut mitään konstia.

Helpompi olisi vastata totuudenmukaisesti, jos tarjoilija kysyisi, mikä ruuassa on vikana.