Pyhyys vai pahuus? Eli urheilun monet kasvot.

Kaikkien näiden vuosien jälkeen en ole ihan varma, onko huippu-urheilun kertomus hyvä ja pyhä vai huono ja syvä.

Sitten kun vielä kuuntelee maan viisaita tai ”viisaita”, kiertyy aina vain pahempaan solmuun, suorastaan umpisellaiseen.

Jääkiekkokisojen aikaan juttelin Erkka Westerlundin kanssa. Hänen sanotaan olevan Suomessa valmentajien valmentaja, auktoriteetti on taottu niin lujaksi, että harva rohkenee pulista vastaan.

”Urheiluväki ei ole osannut myydä sanomaansa”, Westerlund paalutti.

Lätkäproffa ei tarkoittanut rahalla tapahtuvaa kaupantekoa vaan hienovaraista julistuksellisuutta. Hänen mukaansa kilpaurheilun arvot eivät ulotu yleiseen keskusteluun. Sen sijaan ne – siis jalot arvot – on tallottu kaikenlaisen moskan alle.

”Tavoitteellisuus, toverillisuus, sitoutuminen, ihmisenä kasvaminen, kilpailun hienous, draama ja tarinallisuus”, Westerlund luetteli.

Nämä kaikki on hänen mukaansa survottu julkisuuden vähäkohumarginaaleihin.

”Urheilun oma vika”, Westerlund myönsi.

Jääkiekkokisojen jälkeen soitin Kari-Pekka Kyrölle. Hänet oli vihdoin vapautettu 16 vuoden typerästä dopingpannasta.

Kyrö ei paljastunut varsinaiseksi ”westerlundilaiseksi”. Hän ei toitottanut huippu-urheilun ilosanomaa.

”Lapsenuskolle ei ole mitään sijaa”, Kyrö totesi, kun olin sinisilmäisyydessäni pyytänyt vahvistusta suomalaisen nykyhiihdon puhtauteen.

Minulla on K-P Kyröön kompleksinen, joskaan ei missään määrin ahdistava, suhde. Puhelinkeskustelumme jälkeen hän muisti laittaa tekstiviestin perään.

”Jos haluat uskoa tai uskotella lukijoille sportin kauneutta ja reiluutta, toivottavasti teet sen omana mielipiteenä. On nimittäin mahdollista, että kaikki ihailemasi urheilupersoonat ovat vielä saastuneempia kuin nämä näkyvät tarinat.”

Ota tästä tolkkua. Pitäisi kovasti hehkuttaa – ja ei kuitenkaan. Pitäisi kovasti synkistellä – ja ei sittenkään.

Silti nämä keskustelut loppupelissä selkeyttävät. Ne juurruttavat realismia. Kuuntele Westerlundia ja kuuntele Kyröä, heidän puheensa pohjautuu vissiin totuudellisuuteen.

Kuuntele ja kiitä, mutta älä kuitenkaan kumarra.

Äläkä ole tuuliviiri. Urheilun kertomus on kiinnostava ja kiehtova, mutta pelkästään hyväksi tai pelkästään pahaksi sitä on kenenkään turha rajata.

Mitä siis vastaan Westerlundille?

Kunhan totean, että olen hänen kanssaan samaa mieltä. Liikunnassa ilman muuta, mutta myös huippu-urheilussa, on paljon kohottavia, kiihottavia ja hauskoja puolia. Niitä ei pidä peitellä, eikä naiiveiksi luokitella.

Mutta urheiluun on lyöty myös samat särmät kuin elämään muutensakin. Jos ne häivyttää, jos arjen pienet tai vähän isommat rosot tyystin kippaa silotellun pyhyyden alle, minkäänlainen uskottavuus ja saagan täyteläisyys eivät toteudu.

Mitä siis vastaan Kyrölle?

Että en pystyisi, en mitenkään, ammentamaan urheilusta sitä, mikä siinä ihan varmasti ammennettavissa on, mikäli en kykenisi kokemaan muuta kuin mustan värin, verisen kilpailun, ikuisen vallanhimon ja epäilyn.

Ehkä se menee jotenkin niin, että mitä selvemmin näen varjot, sitä enemmän saan irti valosta.

Tarina on paras silloin kun siinä on vähän kaikkea. Edellisellä aukeamalla esiin nostettu Paavo Nurmi on tästä vain yksi esimerkki. Tosin hyvä.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.