Rahakaan ei tuo palveluja

Ei ole hoitopalvelujen saaminen kotiin vieläkään helppoa, vaikka kuinka toistellaan, että ikääntyvien kotihoitoon panostetaan.

Otetaan esimerkki elävästä elämästä itäsuomalaisesta kaupungista. Tarinan päähenkilö on neurologista sairautta poteva, suuriin ikäluokkiin kuuluva mies. Hän asuu omakotitalossaan mutta ei itse pysty enää huolehtimaan käytännön asioistaan. Niistä huolehtii hänen naisystävänsä, joka on läheiseni ja jonka oma koti on satojen kilometrien päässä.

Myös läheiseni pitää käväistä silloin tällöin kotonaan ja aktiivisena eläkeläisenä hän tekee kotikaupungissaan myös keikkatöitä.

Tuolloin hätiin tarvitaan tilapäisesti hoivapalveluja. Mutta niitä tuntuu olevan vaikea saada edes rahalla.

Ympärivuorokautisia hoivapalveluja nettisivuillaan mainostava yritys tyrmäsi jo heti kättelyssä ilta- ja yötyöt.

Toinen yritys lupasi hoitaa kolmesti päivässä lääkkeiden jakamisen, joista viimeinen olisi klo 17. Yöhoitovuoroista vastaamaan löytyi kaksi tarmokasta sairaanhoito-opiskelijaa.

Järjestely toimi hetken ja hoitajat olivat hyviä ja luotettavia. Pian hoivayritys kuitenkin ilmoitti, ettei se enää voi hoitaa klo 17:n käyntiä.

– Vakavasti sairastuneen pitäisi näköjään ymmärtää sairastaa vain kahdeksasta neljään, läheiseni parahti.

Hänellä uhkaavat loppua konstit kotihoidon jatkamiseksi. Läheiseni olisi valmis jatkamaan epävirallisena omaishoitajana, mutta ei ilman tilapäistä, tarvittaessa hätiin saatavaa tuurausapua.

Julkiselta puolelta apua on saatavilla niukasti. Kaupungin mukaan kotisairaanhoitoa ei myönnetä, koska potilas ei pärjää yksin.

Siitä huolimatta potilaalle ei ole luvassa palvelukotipaikkaa. Harvat palvelukotipaikat jaetaan vain todella huonokuntoisille.

Eli ei kotihoitoa eikä palvelukotipaikkaa – siinäpä ristiriita, jonka kanssa läheiseni joutuu nyt painimaan järjestellessään miesystävänsä hoivaa.

Palvelukotiin siirtyminen ei tosin edes houkuta: päivittäin ulkoilevan, fyysisesti hyväkuntoisen potilaan vointi romahtaisi hoivakodissa kuukaudessa, uskoo läheiseni. Asiaa on jo kokeiltukin: vajaa viikko palvelukodissa neljän seinän sisällä hätäännytti ja hämmensi potilaan olon sekavaksi ja pelokkaaksi.

Todennäköisesti kaupunki ei myönnä kunnallista kotisairaanhoitoa nimenomaan siksi, että potilaalla on hyvä eläke ja varaa maksaa palveluistaan itse. Niin kuin asia onkin. Ja maksuhaluakin olisi.

Mutta helppoa tilapäisen hoivapalvelun saaminen ei ole.

Hoivayrityksillä riittää nyt asiakkaita yllin kyllin muutenkin, joten ne voivat valita asiakkaansa. Tilapäistä hoivaa tarvitseva ei ole tällöin kiinnostavin – varsinkin jos tarvitsee hoivaa virka-ajan ulkopuolella.

Hoivapalvelujen uudistamisesta tuttu hokema on ”raha seuraa potilasta”. Mutta potilas ei näytä aina saavan yksityisiä palveluja seuraamaan itseään edes rahalla. Vastaavasti julkisella puolella raha näyttää kiertävän palvelut: jos potilas on liian varakas, ei hän – ymmärrettävästi – saa kaikkia julkisia palveluja.

Ikääntyvien halutaan olevan kotihoidossa niin pitkään kuin suinkin. Mutta helpoksi tämän periaatteen noudattamista ei ole tehty.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.