Rakentavalla keskustelulla Natoon

Maanantaina 19. elokuuta 1991 herätys ensimmäiseen lukiopäivääni oli karu. Aamu-uutiset kuunnellut äitini tökkäsi minua kylkeen ja sanoi: ”Kovat kommunistit kaappasivat vallan Neuvostoliitossa.”

Ajattelin aamuhorteessani, että pitääkö meidän paeta kommareita Muoniojoen yli Ruotsiin, kuten saksalaisten alta lähdettiin puoli vuosisataa aiemmin.

Kylmenneen Eloveenan päälle pyöräilin kuitenkin lukiolle, jonne oli pyydetty kaksi sotaveteraania puhumaan uusille lukiolaisille. Veteraanit valoivat uskoa nuoriin vannottamalla, ettei ”ryssään saa ikinä luottaa”. Sitten keskusteltiin varovasti Natosta ja lopuksi laulettiin Maamme-laulu.

Puoli vuotta myöhemmin Suomi haki EY-jäsenyyttä ja vasta syksyn 1994 kansanäänestyksen jälkeen poliitikot paljastivat jäsenyyshalujensa olleen enemmänkin turvallisuus- kuin talouspoliittisia.

Venäjän pelko puskee suomalaisten selkärangasta. Ukrainan lohkaisun jälkeen Venäjä ja heidän johtajansa ovat jälleen kerran arvaamattomampia kuin humalainen marakatti.

Vanhoina hyvinä neuvostokaupan aikoina Suomi Oy:n toimitusjohtajan Sauna-Urhon tehtävänä oli ryypätä itsensä idän karhun kanssa tainnoksiin, jotta suomalaiset saivat nukkua yönsä levollisesti.

EU-Suomen presidentti ei voi enää paijailla Venäjää veltoksi, joten karhunkarkotukseksi on tarjota vain yksi kitkerä lääke. Nato-sumutteen hyöty on järkeenkäypä, kuten kirjailija Jari Tervo asian ilmaisi: ”Venäjä ymmärtää kyllä, ettei sotilasliittoon kuuluvaan maahan saapastella niin kuin Ukrainaan.”

Turvallisuuden vastapainona Natossa on se ikävä puoli, että historia osoittaa sen hyökkäilevän sinne, minne yhdysvaltalaispoliitikot demokratiaansa väkisin kiikuttavat. Operaatioihin ei ole osallistumispakkoa, mutta USA ei tykkää vapaamatkustajista.

Kukin voi pohtia, kenen lapsukaisen antaisi tienvarsipommipantiksi: ”Tässä teille Naton lippu, jota tyttärenne niin kunniakkaasti puolusti.”

Suhteeni Natoon onkin yhtä skitsofreeninen kuin ydinvoimaan. Vähän vastustan, mutta sähkönsaanti olisi kyllä hyvä turvata. Kannatankin puolustusministeri Carl Haglundin (r.) linjausta, jonka mukaan Natosta pitäisi käydä asiallinen ja rakentava keskustelu.

Asiallisella keskustelulla tosin tarkoitetaan Natoon liittymistä, josta presidentti Sauli Niinistön mielestä on järjestettävä neuvoa-antava kansanäänestys ”aikanaan”.

Demokratiamme toimiikin sillä lailla, että Naton hakupapereita ja kansanäänestystulosta ryhdytään puuhaamaan sillä punaisella sekunnilla, kun mielipidekyselyt osoittavat kansan lämpenemistä sotilasliitolle. Nyt alkaa jo polttaa.

Kokoomus on Nato-kantansa esittänyt kakistelematta, mutta muut suuret puolueet höpertävät optioistaan ennen eduskuntavaaleja, aivan kuten kevään 1991 eduskuntavaalien alla EY:n suhteen.

Jos ja kun hakemus aikanaan jätetään, me liikkuvat kansanäänestäjät tuskin saamme tälläkään kertaa kuulla ulkopoliittiselta eliitiltä aivan rehellisiä perusteluja. Ne me saamme lukea historiasta vasta tulevaisuudessa.

Kirjoittaja on vapaa tutkija.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.