Ratkaistu mysteeri on pilattu mysteeri

Kaikki on nykyisin ratkaistu. Elämme aikaa, joka ei ylläty mistään. Ääneen ei kannata erehtyä ihmettelemään mitään: joku seurueesta kiirehtii varmasti lässäyttämään hyvin alkaneen hämmästyksen kertomalla, mistä missäkin ilmiössä oikeasti on kyse. Mitä kyllästyneempään äänensävyyn, sen parempi.

Seikkailujen aika on ohi. Mysteerien samoin. Tarujen yksisarvinen on oikeasti geenivirheinen peura, jolta puuttuu toinen sarvi - ja se ainoa kasvaa keskelle otsaa.

Australialaisen nokkaeläimen luokitusta ei tarvitse enää pohtia, sillä tiede on todistanut otuksen olevan osaksi nisäkäs, osaksi lintu ja osaksi matelija.

Revontulet aiheuttaa Auringon magneettisäteily.

Kartan valkoiset laikut on täytetty: kiitos Google Earth:in enää ei löydetä uusia mantereita.

Jopa rakkauden salaisuus on selvitetty: lempi on kemiaa, kortisonia, serotoniinia ja dopamiinia ja sen sellaista luonnollista dopingia.

Tiedämme varmuudella niin tuskastuttavan paljon.

Mysteerin viinirypäleen näivettyessä arjen faktarusinaksi osa elämän hauskuudesta katoaa. Esimerkiksi déjà vu oli mielestäni kerrassaan riemastuttavan outo ilmiö, kunnes opin, että se johtuu siitä, että toinen aivopuolisko käy hetken toista hitaammalla. Siis hetkellinen rytmihäiriö aivoissa. Ei sellainen ole lainkaan kiehtovaa.

En usko rajatietoon enkä haikaile aikoja, joina noitaroviot savusivat. En toivo, että sairauksia hoidettaisiin edelleen loitsuilla ja ratamonlehdillä. Mutta elämä on paljon värikkäämpää, jos sen reunoilla onnistuu säilyttämään edes hiukkasen maagista hilettä. Koska kaikki väittämät on voitava todistaa, kerron esimerkin.

Väitin pienenä vielä pienemmälle naapurintytölle, että kastemadot levisivät Maahan Kuusta ensimmäisen kuulennon maaperänäytteiden mukana. Oikaisin tämän tiedon saman päivän aikana, mutta muutaman tunnin ajan tavallinen puutarhaliero näyttäytyi kaverilleni maailman maagisimpana olentona. Sanoisin, että se oli hetkellisen harhautuksen arvoista.

Pidän edelleen itsepäisesti yllä kapinaa arkisten arvoitusten puolesta. Yhden ihmisen ei mielestäni tarvitse tietää kaikkea, ei ainakaan ihan varmasti. Mielikuvituksella voi paikata silmäpaot todellisuuden sukkahousuissa - se kostuttaa vähän tätä tavallisuuden kuivaa kakkupohjaa ja auttaa jaksamaan. Ei omiin (tai muiden) sepitelmiin tarvitse tosissaan uskoa, eikä niitä tulisi ottaa niin pirun vakavasti. Mutta en halua laahustaa päivästä toiseen maailmassa, joka on rakennettu pelkistä tilastoista, todennäköisyyksistä, tutkimustuloksista ja prosenttiyksiköistä.

Samasta syystä en tilaa tiedelehtiä. Selailen vapaa-aikani tieteelliset julkaisut lääkärin odotushuoneessa tai kampaajalla (kyllä, ne ovat nykyisin levinneet sinnekin). Arjen pikku ihmeiden saippuakuplat poksahtelevat aivan tarpeeksi varmasti rikki muutenkin, viimeistään sitten, kun seuraavan kerran tulee epähuomiossa aloittaneeksi kahvipöydässä keskustelun jostain veikeästä, toistaiseksi selittämättömästä ilmiöstä.

Tieteen puolustukseksi on tosin todettava, että se toimii molempiin suuntiin: ratkaistessaan yhden arvoituksen se yleensä synnyttää kolme lisää.

Onneksi maailmassa on vielä jäljellä sentään jokunen kunnon mysteeri.

Vieläkään ei tiedetä varmasti, miksi ihminen näkee unia. Koskaan ei ole selvitetty, mitä tapahtui kuunari Mary Celesten miehistölle, joka katosi jäljettömiin vuonna 1872 jättäen laivansa ajelehtimaan yksikseen Portugalin rannikolle. Maailmankaikkeuden synty on vielä vähän hämärän peitossa - joskin kaikenlaisia teorioita on esitetty. Kukaan ei osaa selittää, mihin verovarat katoavat, vaikka kaikki kyselevät niiden perään.

Ja viimeisenä se arjen arvoituksista suurin: minne joutuvat ne paristaan eksyvät sukat, jotka pesukone syö? Klisee, niin. Mutta hei, se on mysteeri!

Iloitaan siitä.