Reipas polkaisu opintieltä työttömyyteen

Ei ole kiva kuunnella, kun koulusta paperit kuitanneet tai pian kuittaavat tuttavat puhuvat ankeana edessä ammottavasta työttömyydestä. Työkkärin ovi kutsuu koputtelemaan rystyset valkoiseksi, ja työhakemukset sinkoilevat koneelta työpaikoille ja sieltä ikuisuuteen.

Opintietä on poljettu kantapäät verille ja varpaat tohjoksi, eikä paperin käteen saaminen johda pahimmillaan kuin ahdistukseen ja potutukseen. Juhlat kääntyvät kohti akateemisen työttömyyden raastavuutta.

Helsingin Sanomat uutisoi (12.6.) nuorisotyöttömyyden kasvaneen rajusti pääkaupunkiseudulla. Muuallakaan ei liiemmin hurrata nuorison työllistymisellä. Kesän aikana työttömien nuorten määrän arvellaan vain kasvavan kesälomalle jäävien koululaisten, ylioppilaiden ja korkeakouluista ja yliopistoista valmistuneiden vuoksi. Hyvin piristävää.

"EHTIIHÄN TÖITÄ TEHDÄ", kuulee joskus sanottavan. Ehtii, ehtii, mutta ihmisen on elettäväkin. Ja vaikka vapaa-aika olisi miten ihanaa, alkaa se jossain vaiheessa ihan todella tympiä. Rahaton lojuminen ei pidemmän päälle aiheuta kovinkaan suuria nautinnon tunteita.

Testattu on. Eikä allekirjoittanut jaksakaan tekemättömyyttä montaa päivää. Sitä jotenkin lamaantuu, kun ei ole ihan säännöllistä päivärytmiä. Eräs pitkäaikaistyötön totesikin juuri rutiinien pitävän ihmisen aktiivisena. Itseään vain pitäisi ottaa niskasta kiinni ja tehdä jotain. Uskoisin, että se on usein helpommin sanottu kuin tehty.

KUITTASIN MEDIANOMIN paperit joulukuussa. Valmistuin ajallani, sillä tahdoin pikaisesti pois koulun penkiltä. Päätin opintoni siis oikein kiireellä talouden pahimpaan notkahdukseen. Kevään kuluessa sitä pohti, että kannattiko? Kynnys ottaa vastaan mikä tahansa pesti on korkeampi, kun korkeakoulun päättämispaperit lepattavat takataskussa, mutta kyllä liki kaikki olisi kelvannut. Intoa oli, mutta tuntui, että turhan usein tuli vain pettymyksiä. Monen päässä varmasti liikkuvatkin ajatukset alan vaihdosta, kun tärkeintä on lopulta vain saada tehdä töitä.

Kärvistely ja tuskastuminen eivät sitten onneksi jatkuneet hirmuisen pitkään, kun työpaikka lopulta löytyi. Ymmärrän kuitenkin oikein hyvin sen piinaavan olon ja tulevaisuuden toivottomuuden. Mutta sen voin sanoa, että kun työ löytyy, sitä osaa ainakin arvostaa.

Aina oppii jotain.

MONI TUTTU ON suruissaan siitä, ettei meinaa saada edes sitä ensimmäistä mahdollisuutta. Kevät on naputettu kesätyöhakemuksia, eikä välttämättä päästä edes työhaastatteluun. Kun ei ole kokemusta.

Kuinka saada kokemusta, jos jokainen ovi pysyy suljettuna? Taantuma on viimeinen, ihastuttava silaus. Tiedän monta, joiden potentiaali ja tahto veisivät läpi harmaan kiven, mutta ei.

Sisua pitää olla, sillä luovuttamalla tilanteet harvoin muuttuvat parempaan suuntaan. Jokaisen hermot eivät kuitenkaan pidä loputtomasti, ja jossain vaiheessa voi periksi antaminen tuntua ainoastaan järkevältä.

Vaihtaako alaa vai sännätäkö sossuun tai työkkäriin? Leipäjonot?

Nyt tarvitaan roppakaupalla taisteluhenkeä.

Kirjoittaja on Pielavesi-Keitele -lehden toimittaja.