Reissuleskeys viilaa voimia

Kiitos Äänekosken Kauppakadun jouluvalot, mietin joka arkiaamu, kun hurautan autolla toimistooni. Ne lupaavat hyvää, sillä joulu on superhyvä juttu ainakin meidän perheen kannalta. Valotähdet myös lupaavat, että joulu on oikeasti tulossa, olipa harmaata tai ei. Itsesuggestio toimii, kun hokee joulu on mielentila -lausetta. Kokeile vaikka.

Joulu on siksi hyvä, että koko perhe on yhdessä, eikä joku ole esimerkiksi työmatkalla. Näin aluetoimittajana minun työmatkani ovat pisimmillään Äänekosken Viiskulmasta Konneveden Istunmäelle tai Konginkankaan Kalaniemeen ja takaisin. Välillä käyn jopa Jyväskylässä ja kerran kävin Viitasaarellakin.

Ei juokse päiväraha, mutta eipä tarvitse olla yötä myöten töissäkään kuin aniharvoin. Ei tarvitse juuri puhua ulukomaankieliä, mitä nyt vähän savoa. Istunmäen koululaiset kun perimätiedon mukaan osaavat kyllä kirjoittaa pölkky, mutta lausuvat sen pölökky. Sama on tölökin (tölkki) kanssa.

Puhun siis lähinnä siippani työmatkoista. Hän on tällä viikolla syksyn seitsemännellä tai kahdeksannella – kuka muka jaksaa laskea – työmatkalla.

Olen lähtökohtaisesti varsin myönteinen ihminen. Ymmärrän hyvin, että työstä pitää olla onnellinen, kiitollinen ja hyvillään. Olenkin.

Siitä huolimatta minua sapettaa ja väsyttää. Haluaisin, että puoliskoni olisi kotona. Haluan sitä täysin itsekkäistä syistä.

Haluaisin, että arkea olisi jakamassa kanssani toinen aikuinen, jonka kanssa voisi vähimmillään murahtaa ne muutamat sanat väsyneenä illalla tai sopia, kumpi käy kaupassa, vie lapset huonolla kelillä harrastuksiin tai käyttää koiran ulkona.

En myöskään raaski jättää lapsia iltaisin keskenään ja lähteä joka ilta jumpalle pumppaamaan, vaikka he pärjäävätkin. Pärjääminen ei riitä.

Sitä paitsi se on aika iso juttu, että jonkun silmissä olen huipputyyppi silloinkin, kun en oikeasti ole. Etänä tunne ei ole sama. Tiedän kuitenkin olevani onnekas.

Nuorempana en olisi kehdannut tunnustaa, että toisinaan saattaa jopa päästä itkuntirahdus ikävästä. Kun on niin ontto olo. Joku saattaisi puhua siitä r-kirjaimella alkavasta tunteesta, mutta ei nyt lähdetä lässyttämään.

Tiedän, että en ole tässä veneessä yksin. Meitä reissuleskiä on paljon. Ja en ole yksin senkään takia, että minulla on oikeasti puoliso turvanani, vaikka hän ei olekaan juuri nyt kotona.

Olen yksinhuoltajaäidin kasvattama, joten ymmärrän olla vertaamatta itseäni yksinhuoltajiin. Heille minä nostan hattuni korkealle. On eri asia olla viikko pari silloin tällöin, useankin, ilman toisen aikuisen arjen- ja juhlanpyörittämistukea kuin olla sitä jatkuvasti. Siihen kun lisää vielä taloudellisen epävarmuuden, niin kyllä, elämäni on kevyttä keittoa, juhlaa suorastaan.

Rekkaa työkseen ajava miespuolinen ystäväni sanoi, että yksin arkea pyörittävät ovat todellisia logistiikan sankareita. Hän on oikeassa. Sankarin viitan ansaitsevat myös ne läheiset, jotka ojentavat tiukassa paikassa auttavan kätensä. Kiitos.

Kirjoittaja on aluetoimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.