Riemusta paha mieli

Tekstiviestin kiukkuinen ääni herätti aamulla kello 7.04.

Vuoden Urheilugaalassa ansaitusti palkitun kettuyhteisön päällikköhahmo räsähteli, kuinka vaatimattomasti heidän saavutuksensa oli huomioitu lehdessä.

Könysin ylös ja hyppäsin nettiin. Siellä Vuoden urheilijaksi ansaitusti valittu Minna Kauppi ilmoitti olevansa pahoillaan ja pahalla mielellä. Hänen kotisivuilleen lyömä ironinen ennakkoräppi oli tulkittu väärin.

Niin se vain on. Suomi on valittu kansa. Tässä maassa onnistutaan riemustakin vääntämään tragedia.

MIKÄ MEITÄ vaivaa?

Pystymme vielä käsittelemään adjektiivia "hyvä". Kykenemme ymmärtämään määreen "parempi".

Mutta kun alamme puhua "parhaasta", putoamme puusta. Paras. Hitto, se on liikaa. Joko suomalaiset eivät hyväksy tai käsitä koko sanaa.

Ajattelemme, että hänen, joka on muiden edelle nostettu, tulee olla paitsi juhlittu ja kehuttu, myös täydellinen.

Kuvittelemme, että henkilön tai yhteisön, joka edes kertaalleen parhaaksi kuulutetaan, on lupa siltä istumalta vaatia täysikuuta ja tonttia taivaasta.

EIKÄ VIKA ole edes parhaaksi valittujen.

Ongelma on yleisessä asenneilmastossa. Suomalaisille paras on jotain frakkimaisen arvokasta, tärkeää ja kaikkivoipaa. Jos joku nostetaan jalustalle, hänen on käyttäydyttävä sen mukaisesti, hyväksyttävästi.

Hänen on kiitettävä kaikkia, oltava nöyrä, ennalta arvattava ja persoonaton.

Minna Kaupin "erhe" on se, että hän on rempseän persoonallinen. Suunnistaja elää täysillä. Hän pulppuaa, nauraa, puhuu ja kirjoittaa hauskasti sekä ajatuksia nostattavasti. Niin hän toimi nytkin: vetäisi kotisivulleen tarkoituksellisesti ja persoonallisesti ylilyödyn kolumnin.

Sille olisi naurettu, jos kirjoittajaa ei olisi valittu Vuoden urheilijaksi.

Mutta kun valittiin, tekstiä oli mitä pikimmiten syytä alkaa paheksua. Sehän oli, hyvänen aika, osoitus ylimielisyydestä.

Eikä paras voi olla ylimielinen.

Koska parhaan on oltava täydellinen.

SUOMALAISILLE ILLUUSIO parhaasta on toistaiseksi sen verran harhainen, että rohkenen tehdä rakentavan ehdotuksen.

Jätetään valitsematta Vuoden urheilija, Finlandia-palkittu ynnä kaikki muut niin sanotut mielipide-parhaat ja sijoitetaan osoitteettomat pokaalit eduskuntatalon edustalle nikkaroitavaan sinisellä ja valkoisella väreillä maalattuun vitriiniin, jota kansalaiset voivat pääkaupunkiin suuntautuvilla matkoillaan käydä niska vinossa kummastelemassa.

Palataan asiaan kymmenen vuoden kuluttua. Ehkä pohjoinen kulttuuri varttuu tässä ajassa täysi-ikäiseksi ja osaa ottaa parhaaksi julistamiset pikemminkin rennosti kuin haudanvakavasti, pikemminkin kannustavasti kuin kaunaisesti.

Pikemminkin hyvällä kuin pahalla mielellä.

VAI RIITTÄISIKÖ sittenkin viiden vuoden paussi?

Sain nimittäin iltapäivällä Urheilugaalassa palkitun kettuyhteisön päällikköhahmolta uuden tekstarin, jossa hän pahoitteli olleensa aamulla liiankin kärkevä.

Ok. Sovittu. Rauha maassa.

Kunhan vielä muistat, että urheilutoimittajilla ei ole tapana soutaa unten höyhensaarilta karuun reaalimaailmaan ennen kymmentä.

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen urheilutoimittaja

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.