Ripustin makkarin seinälle kauppiaan naaman

Olen asunut nykyisessä osoitteessani seitsemän vuotta. Siinä ajassa kämpästä tulee jo täysin oma. Elämisen jäljet näkyvät, huonekalut ja esineet ovat löytäneet omat paikkansa ja rakennuspöly laskeutunut. Huoneitteni seinustoilla nojaa kuitenkin yhä tauluja ja kehystettyjä valokuvia, jotka odottavat reipasta sisustajaa.

Kyse ei ole siitä, ettenkö tietäsi minne tauluja ripustaa. Ainakin viidesti olen vannonut, että ennen joulua kuvat ovat seinällä. Nyt uhoan hoitavani homman ennen syksyä, mutta olen realistisen skeptinen projektini toteutuksen suhteen.

Ihan tyhjiä seinäni eivät kuitenkaan ole. Kaverin Vietnamista roudaama propagandajuliste löysi paikkansa vuosi sitten ja makuuhuoneen seinällä komeilee nimeltämainitsemattoman kaupungin taulukaupasta ostettu Poltetut puut -niminen öljyvärimaalaus. Vietnamin tuliainen on edelleen hiton hieno, mutta ihan oma-aloitteisesti hommattu taulukaupan ostos onkin sitten oma lukunsa.

Yleensä en ostele maitokauppareissulla taidetta, mutta silmään osuva taulu onnistui hypnotisoimaan minut. Öljyvärityössä karrikoidut puut kurottivat taivaalle ja maa näytti mustuneen palaneelta.

Ehdin ihailla taulua ehkä kolmen hengenvedon ajan kun taulukauppias jo hyökkäsi silmät kiiluen kimppuun. Myyntimentaliteetissa yhdistyivät vakuutusmyyjän ja helppoheikin elkeet. Ripaus asiallista, mutta vähän päällepäsmäröivää vakuuttelua ja "tämä on hiano, katoppa kuinka komiat kehykset" -hehkutusta. Olisin halunnut juosta pakoon, mutta "kattelen vaan" -kommenttini ei lannistanut myyntitykkiä.

Kaupan muu valikoima näytti etelän lomakohteesta kiireellä hankitulta. Takahuoneesta kannettiin tutkailtavaksi toinen toistaan hirveämpiä teoksia. Oli kreikkalaista auringonlaskua, naivistista kukka-asetelmaa ja kansallisromanttista metsämaisemaa. Taisi repertuaarissa vilahtaa Metsot soitimella -jäljitelmäkin. Voi hyvänen aika sentään ajattelin, mutta en saanut silmiä irti ruskeista puista. Hintakaan ei ollut huima ja tingatahan sai, tietenkin.

Yritin saada hetken omaa aikaa miettiäkseni ostosta mieheni kanssa, mutta tämähän ei kauppiaalle käynyt. Myyjä vakuutteli, että paikalta poistuva asiakas ei koskaan palaa takaisin. Ikään kuin se nyt minua olisi kiinnostanut kuinka hyvin kaupan kassakone laulaa.

Taulu oli onnekseen niin hieno, että se ylitti taulukauppiaan ärsyttävyyden. Hätistelin myyjän sen verran sivummalle, että sain mieheni kanssa kuiskutellen vaihdettua rehelliset mielipiteemme taulusta. Lopputulos oli se, että kannoimme Palaneet puut kotiin ja ripustimme sen makuuhuoneen seinälle.

Myöhemmin mietin, että miten tässä nyt näin kävi. Tarkoitus oli ostaa jotain ihan muuta - ehkä konetiskiainetta tai vessapaperia. Taidetta nyt ei ainakaan.

Taulu on edelleen vaikuttava, vaikka kehykset vähän liian prameat ovatkin. Ongelma on kuitenkin siinä, että kun katson taulua muistan kauppiaan naaman. Siinä se pällistelee makkarin seinällä ja inttää "nyt ette lähe minnekään".

Kirjoittaja on Keskisuomalaisen kulttuuriosaston avustaja ja vuorotyöntekijä.