Ritari Toini ja velkaisten maakarien tapaus

Kaukana poissa oli maa ja maan perukoilla kylä, jossa asui rehtejä ja suorapuheisia kyläläisiä. Kylällä pyyhki hyvin. Tapana oli nousta sarastuksen aikaan työn tekoon ja pitää turhat pulinat omana tietona.

Jos raskas työnteko vaatikin joskus raskaamman puoleiset huvit ja väkijuomaa nautittuaan isännät innostuivatkin kirveshippasille, ei mies virheitään jää turhaa vatvomaan. Leskillekin maksettiin ihan anteliaat korvaukset.

MUTTA ERÄÄNÄ päivänä kylällä alkoi näkyä erikoisia kulkijoita. Värikkäästi pukeutuvat ja elehtivät muukalaiset puhuivat outoa kieltä, jota jäyhät kyläläiset eivät ymmärtäneet. Erään erityisen rehdin ja aikaisin nousevan puunhakkaajan lausahduksen innoittamana muukalaisia ryhdyttiin kutsumaan maakareiksi.

Maakarit olivat innokkaita ostamaan kyläläisten tavaroita ja tarjosivat maksuksi runsain mitoin väkijuomaa ja kullan palasia. Kylälle koittivat yltäkylläiset ajat. Erityisen aikaisin noussut puunhakkaajakin osti uudet hevoskärryt, joilla ajella.

AIKANSA RIKASTUTTUAAN kylä sai tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Luikurien kilta ehdotti sopimusta, jolla päästäisiin eroon turhista tullimaksuista ja saataisiin tavara kulkemaan entistä halvemmalla. Hyvää kaikille, mainostivat luikurit.

Tämähän passasi kylälle ja entistä suuremmat olivat kylästä maakareille matkaavat hevoskuormat. Mutta eräänä synkkänä ja myrskyisenä yönä saapui uutinen: peijakkaan maakarit ovatkin ostaneet tavaroita velaksi.

Luikurit olivat valmiita lainaamaan kyläläisten maksamista kiltamaksuista maakareille, jotta kauppa kävisi ja kyläläisilläkin riittäisi töitä. Niin maan perusteellisesti kyläläisiksi itseään kutsuvat olivat sen sijaan valmiita laittamaan ritari Toinin hilparimiehineen kylän rajalle. "Tästä eivät maakarit kulje! Ilmestyvät portille eivätkä osaa muuta sanoa kuin "Ostaa! Myydä!". Ja vielä velaksi, jumppahuiti", niin maan perusteellisesti kyläläiset julistivat.

SUURIN OSA kyläläisistä piti maakareita hyvinä tyyppeinä, etenkin kun ostivat kyläläisten tavaroita. Ja olihan kyläläisillä itselläänkin velkaa. Lintulinkoja valmistava mestari Roviokin asui 15-metrisessä, saunallisessa tornissa, jota ei todellakaan oltu ostettu käteisellä.

Mutta niin maan perusteellisesti kyläläiset olivat toista mieltä. Maakareista oli päästävä eroon, vaikka ritari Toinilla olisi toki parempaakin tekemistä, kuten heikko-osaisten suojeleminen ja mäyrien pitäminen poissa kylän kasvimaalta.

"Jos ei koko kylä lähde maakareita pois ajamaan, niin en minäkään tästä liikahda", sanoi ritari Toini ja kohotti krouvissa kolpakon huulilleen.

"Mutta ritari Toini, entäs heikko-osaisten suojelu? Ja mäyrät?", kysyi hätää kärsivä kyläläinen.

"Hölökyn kölökyn. Ei mahdu turnipsille nauriin lakki. Koettakaa pärjätä", Toini loihe lausumaan.

"Suoraselkäistä on Toinin toiminta. Ei taivu luikureiden ja maakareiden edessä", tuumasivat niin maan perusteellisesti kyläläiset.

KYLÄ LAINASI Luikureiden killalle osan kullastaan. Kilta kiikutti osan mammonasta maakareille ja vannotti heitä parantamaan tapansa. Maakarit lupasivat, mutta unohtivat osan lupauksista. Kylällä pyyhki edelleen hyvin, maakareilla meni vähän huonommin. Ritari Toinille tuli krapula.

Kirjoittaja on Tänään-osaston toimittaja.

Mitä tunnetta artikkeli sinussa herättää? Ilmaisemalla tunteesi näet toisten reaktiot.